Työnsin
skootterin autotalliimme pala kurkussani ja kyynelpuro poskillani.
Esikoispoikamme rämä, mutta toimiva mopo oli menettänyt kuljettajansa, ja minä
olin menettänyt poikani. Enää tämä mopo ei kuljettaisi nuorta miehenalkua
kavereiden luokse ja harrastusten pariin. Ajot oli ajettu. Minulle jäi
suunnaton ikävä ja muistojen skootteri.
Skootteri on
saanut rauhassa pölyyntyä ja ruostua yli kolme vuotta. Alkuun en edes koskenut
siihen. Se tuntui liian vaikealta. Käydessäni tallissa saatoin katsella sitä
hetken ja siedättää itseäni, käsitellä surua sellaisina palasina, mitä kestin.
Mielessäni oli orastava ajatus, että ehkä joskus vielä ajelisin skootterilla ja
aistisin samaa vapauden tunnetta kuin poikani aikoinaan.
Mutta yllättävän
vaikeaa on tarttua ison menetyksen jälkeen niihin asioihin, jotka tuovat
edesmenneen läheisen ”iholle” ja elävästi muistoihin. Voimavarojen palautuessa
vähitellen monet muut toiminnot menevät tällaisten asioiden edelle. Ja vaikka
joku kannustaisi tarttumaan ja toimimaan, ei itsestä saa välttämättä irti
riittävästi. Eikä tarvitsekaan. On oltava armollinen, on kuulosteltava sisintä,
tutkittava surupolun mutkia ja astuttava eteenpäin juurakkoja kunnioittaen.
Onneksi
elämässäni on ollut lähimmäisiä ja asioita, jotka ovat tuupanneet ja vetäneet,
tukeneet ja nostaneet, kutsuneet ja näyttäneet valoa, lohduttaneet ja jakaneet
elämänkokemustaan, tai olleet vain rinnalla. Monet ovat tehneet tätä Jumalan
työtoverin työtä tietämättään ja ajattelemattaan, ehkä juuri nämä ihmiset ovatkin
olleet tärkeimpiä.
Pari viikkoa
sitten koitti päivä, jolloin työnsin skootterin ulos tallista. Poikamme nuorin sisko
ja minun kuopukseni sai tahtonsa lävitse. Hänelle on tullut mahdoton mopo-,
mönkijä- ja mautokuume, ja vaikka mikä muu tahansa menopelikuume. Hänen oli
aivan pakko päästä opettelemaan skootterilla ajamista. Hän jaksoi viikosta ja
kuukaudesta toiseen kysellä, koska voisin korjata skootterin ja laittaa sen
käyntiin. Minä keksin perusteita ja siirsin asiaa eteenpäin. Viimein lupasin,
että sitten kun on lämmin keväinen sää, sitten katsotaan.
Ihme kyllä
lämmin päivä koitti. Vaihdoin skootteriin akun ja käynnistyspolkimen, tutkin
pakoputken tilannetta, tarkistin bensan ja kaasuttimen toiminnan.
Virta-avaimesta virrat päälle, valot toimivat ja äänimerkistä lähti ääni.
Sitten poljin skootteria käyntiin. Ei taida onnistua, ajattelin. Innokas
kuopukseni katseli vieressä ja eli toivossa. Valmistin häntä pettymykseen – ei
tämä taida lähteä käyntiin, mutta yritän vielä kerran.
Sitten se
tapahtui. Skootteri päräytti ilmoille tutun äänen, joka lähtee, kun pakoputki
on rikki. Ihme tapahtui, moottori oli käynnissä. Kaasusta kääntäminen sai
renkaan pyörimään. Koeajolle. Uskomatonta. Muistot nousivat mieleen, suru. Pala
kurkussa. Kyynelpuro löysi jälleen uomansa.
Kuopus
tahtoi ajaa myös. Voi sitä riemua. Suu oli leveässä hymyssä. Naurussa oli
pitelemistä. Viimeinkin hän pääsi ajelemaan. Hänen unelmansa toteutui. Vaimo
kuuli sisälle, että pihalla pärisee tutulla tavalla. Katselimme kuopuksen
onnellista ajamista - itkimme ja halasimme toisiamme, kaipasimme ja surimme.
Tunteiden mylly jauhoi uutta sekoitusta.
Kuopuksen
koeajo päättyi hauskalla tavalla - syreenipuskaan. Suruyllätyksen keskellä kiitimme
elämänvoimasta, joka käynnisti poikamme skootterin. Niin kuin leskenlehti
työntyy roudan sulaessa läpi kuolleen heinikon, niin elämänvoima käynnisti
muistojen skootterin. Tätäkin se elämä on. Ja kuoleman käsittely.
Jussi
Peräaho
kirjoittaja työskentelee kirkkoherrana Alavuden seurakunnassa
kirjoittaja työskentelee kirkkoherrana Alavuden seurakunnassa
Kommentit
Lähetä kommentti