Elämän voima käynnisti skootterin

Työnsin skootterin autotalliimme pala kurkussani ja kyynelpuro poskillani. Esikoispoikamme rämä, mutta toimiva mopo oli menettänyt kuljettajansa, ja minä olin menettänyt poikani. Enää tämä mopo ei kuljettaisi nuorta miehenalkua kavereiden luokse ja harrastusten pariin. Ajot oli ajettu. Minulle jäi suunnaton ikävä ja muistojen skootteri.

Skootteri on saanut rauhassa pölyyntyä ja ruostua yli kolme vuotta. Alkuun en edes koskenut siihen. Se tuntui liian vaikealta. Käydessäni tallissa saatoin katsella sitä hetken ja siedättää itseäni, käsitellä surua sellaisina palasina, mitä kestin. Mielessäni oli orastava ajatus, että ehkä joskus vielä ajelisin skootterilla ja aistisin samaa vapauden tunnetta kuin poikani aikoinaan.  

Mutta yllättävän vaikeaa on tarttua ison menetyksen jälkeen niihin asioihin, jotka tuovat edesmenneen läheisen ”iholle” ja elävästi muistoihin. Voimavarojen palautuessa vähitellen monet muut toiminnot menevät tällaisten asioiden edelle. Ja vaikka joku kannustaisi tarttumaan ja toimimaan, ei itsestä saa välttämättä irti riittävästi. Eikä tarvitsekaan. On oltava armollinen, on kuulosteltava sisintä, tutkittava surupolun mutkia ja astuttava eteenpäin juurakkoja kunnioittaen.

Onneksi elämässäni on ollut lähimmäisiä ja asioita, jotka ovat tuupanneet ja vetäneet, tukeneet ja nostaneet, kutsuneet ja näyttäneet valoa, lohduttaneet ja jakaneet elämänkokemustaan, tai olleet vain rinnalla. Monet ovat tehneet tätä Jumalan työtoverin työtä tietämättään ja ajattelemattaan, ehkä juuri nämä ihmiset ovatkin olleet tärkeimpiä.

Pari viikkoa sitten koitti päivä, jolloin työnsin skootterin ulos tallista. Poikamme nuorin sisko ja minun kuopukseni sai tahtonsa lävitse. Hänelle on tullut mahdoton mopo-, mönkijä- ja mautokuume, ja vaikka mikä muu tahansa menopelikuume. Hänen oli aivan pakko päästä opettelemaan skootterilla ajamista. Hän jaksoi viikosta ja kuukaudesta toiseen kysellä, koska voisin korjata skootterin ja laittaa sen käyntiin. Minä keksin perusteita ja siirsin asiaa eteenpäin. Viimein lupasin, että sitten kun on lämmin keväinen sää, sitten katsotaan.

Ihme kyllä lämmin päivä koitti. Vaihdoin skootteriin akun ja käynnistyspolkimen, tutkin pakoputken tilannetta, tarkistin bensan ja kaasuttimen toiminnan. Virta-avaimesta virrat päälle, valot toimivat ja äänimerkistä lähti ääni. Sitten poljin skootteria käyntiin. Ei taida onnistua, ajattelin. Innokas kuopukseni katseli vieressä ja eli toivossa. Valmistin häntä pettymykseen – ei tämä taida lähteä käyntiin, mutta yritän vielä kerran.

Sitten se tapahtui. Skootteri päräytti ilmoille tutun äänen, joka lähtee, kun pakoputki on rikki. Ihme tapahtui, moottori oli käynnissä. Kaasusta kääntäminen sai renkaan pyörimään. Koeajolle. Uskomatonta. Muistot nousivat mieleen, suru. Pala kurkussa. Kyynelpuro löysi jälleen uomansa.

Kuopus tahtoi ajaa myös. Voi sitä riemua. Suu oli leveässä hymyssä. Naurussa oli pitelemistä. Viimeinkin hän pääsi ajelemaan. Hänen unelmansa toteutui. Vaimo kuuli sisälle, että pihalla pärisee tutulla tavalla. Katselimme kuopuksen onnellista ajamista - itkimme ja halasimme toisiamme, kaipasimme ja surimme. Tunteiden mylly jauhoi uutta sekoitusta. 

Kuopuksen koeajo päättyi hauskalla tavalla - syreenipuskaan. Suruyllätyksen keskellä kiitimme elämänvoimasta, joka käynnisti poikamme skootterin. Niin kuin leskenlehti työntyy roudan sulaessa läpi kuolleen heinikon, niin elämänvoima käynnisti muistojen skootterin. Tätäkin se elämä on. Ja kuoleman käsittely.

Jussi Peräaho
kirjoittaja työskentelee kirkkoherrana Alavuden seurakunnassa