Särkynyt enkeli

On sunnuntaiaamu. Poutainen pakkassää ja lumihankea pitkin kiitävät auringonsäteet vangitsevat katseeni ulos. Aamukahvi herättää paitsi ajatukseni, myös luovuuteni. Tänään on täydellinen valokuvaussää. Olohuoneen hyllyllä on iso ja kaunis lasienkeli, joka kuului edesmenneelle isoäidilleni. Mummoni kuoltua lasienkeli muutti meille ja sai ansaitsemansa paikan poikieni kastekuvien välistä. Näen jo mielessäni, kuinka kauniisti valonsäteet heijastuvat sekä lumen, että enkelin pinnasta. Pukeudun, nappaan kameran ja enkelin käteeni ja lähden ulos.

Toinen toistaan kauniimpia kuvia syntyy kymmeniä ja lopulta kylmyys pakottaa minut takaisin sisälle. Ulkona oli niin kirpeä pakkanen, että lasienkeli ehti osin jäätyä, vaikken ollut ulkona kauaa. Asetan enkelin vierelleni sulamaan ja alan karsia otoksiani. Sen yhden ja ainoan, täydellisen valokuvan valitseminen on aina yhtä vaikeaa ja aikaa vierähtääkin seuraavan kahvikupillisen verran. Julkaisen valokuvani seurakunnan Facebook – sivuilla tekstillä ”Pimeydestä valoon”. Samalla hetkellä, kun painan työpöytäni ääressä enteriä, kuuluu keittiöstä valtava kolahdus ja kilinä.

Sekunnin murto-osassa käyn läpi tunteita laidasta laitaan; surua, ahdistusta, pettymystä, pelkoa, itseinhoa ja epäuskoa. Toivon niin kovasti olevani väärässä ja toisaalta tiedän, että pahin pelkoni on käynyt toteen. Lasienkeli, tuo kaunis isoäitini symboli, on levinnyt tuhansiksi pienen pieniksi palasiksi keittiöni laattalattialle. Tiesin heti, ettei mitään ollut tehtävissä. Vielä hetki sitten minulla oli käsissäni jotain kaunista, nyt jäljellä on vain arvoton kasa lasia.

Aistin huoneessa lasteni tarkkailevat silmät. Ne ovat täysin kiinni jokaisessa huokauksessa ja käsieni tekemässä harjanvedossa. Olen täysin eleetön ja äänetön, ja se selkeästi hämmentää heitä. Siivoaminen kestää kauan, koska lasinsiruja tuntuu olevan joka paikassa. Mutta tuon siivoamisen aikana, hiljaisuuden keskellä huomaan tilanteessa ja ennen kaikkea omissa ajatuksissani jotain hyvin vahvaa ja voimaannuttavaa.

Joskus kauan sitten, minäkin putosin kovalle lattialle ja hajosin. Ilman ennakkovaroitusta ja pelastautumismahdollisuutta. Palasia minusta pirstoutui sinne tänne ja tiesin ettei paluuta entiseen ollut. Ja vaikka selvisinkin lopulta pudotuksesta elossa, uskoin silti olevani ikuisesti rikki. Ikuisesti erilainen kuin muut. Ikuisesti vain arvoton kasa pelkkiä käyttökelvottomia sirpaleita.

Mutta kuinka ollakaan elämä näytti minulle vuosien saatossa toisenlaisen totuuden. Särkynyt ei ole yhtä kuin arvoton. Ja hyvinkin pienistä sirpaleista voidaan silti tehdä jotain uutta ja kaunista, jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Samanlaista minusta ei tullut, mutta tuli uudenlainen ja entistä vahvempi. Enkä tänään vaihtaisi tuosta matkasta päivääkään pois. En nyt, kun tiedän mitä kohti olin koko ajan matkalla. Tänään nuo arpiset sirpaleet eivät enää muistuta minua putoamisen ja hajoamisen tuomasta kivusta. Tänään ne ovat taisteluarpia, jotka muistuttavat minua tästä matkasta ja siitä taistelusta, jonka minä lopulta voitin.

Makuuhuoneeni pöydällä on pyöreä, lasinen kynttiläteline, jonka sisälle voi laittaa haluamiaan somisteita. Kerään lattialta pienen kasan hienoimpia lasinsirpaleita ja pudotan ne kynttilätelineen sisälle. Asetan kynttilän kastekuvien väliin ja sytytän tuikun palamaan. Sirpaleet kimmeltävät kilpaa kynttilän liekin kanssa ja näyttää kuin koko somiste sykkisi uudenalaista henkeä. Tuntuu kuin isoäitini olisi läsnä. Jätän kynttilän palamaan ja kaadan itselleni uuden kupin kahvia. Hymyilen huomatessani kahvikupissani lukevan tekstin;

”Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty.” -Tommy Tabermann-

Sini Kirvesmäki

kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnan lastenohjaajana