Viimeisen kerran





Työyhteisössämme on viime aikoina juotu läksiäiskahveja, lausuttu kiitoksia, ja hyvästejä. Huomenna on minun vuoroni, huomenna on viimeinen työpäiväni, tämä on viimeinen blogikirjoitukseni. Tiedän, että päivästäni tulee haikea, eikä itkulta taatusti välty. Niin paljon jää taakse, niin paljon sellaista mistä ei haluaisi luopua. Mutta on pakko, halusi tai ei. Olen laskenut päiviä ja toivonut, että aika vain pysähtyisi. Kunpa voisi vain jäädä tähän, eikä mikään muuttuisi. Kunpa saisin edelleen astua aamuisin työhuoneeseeni tutun pöydän ääreen, nostaa tutun muumimukini huulilleni ja aloittaa työpäivän kupposella teetä. Huomenna pakkaan mukini muiden tavaroideni joukkoon.

 

Reilut kolme vuotta sitten lähestyin Alavuden seurakuntaa sähköpostitse kyselläkseni olisiko käyttöä työntekijälle, jolla on useamman vuoden työkokemus seurakuntatyöstä. Olin muuttamassa Alavudelle, jos vain löytäisin töitä. Toki mielessäni Etelä-Suomen tyttönä ajattelin, ettei tämmöisestä pienestä kylästä nyt töitä helpolla varmasti löydy, mutta ei mennyt kuin viikko pari, kun kirkkoherra lähestyi minua sähköpostitse. Juuri seurakuntavaalien alla sain viestin, jossa pyydettiin soittamaan. Soitin, ja sillä tiellä olen.

 

Minulle tarjottiin kolmen kuukauden viransijaisuutta. Ajattelin, että minun täytyy olla hullu, kun allekirjoitin irtisanomisilmoitukseni vakituisesta virastani toisesta seurakunnasta hypätäkseni työhön, joka saattaisi päättyä ennen kuin ehtii kunnolla päästä vauhtiin. Otin kuitenkin riskin, ja se kannatti. Jokin vahva tunne oli, että tämä on tarkoitettu ja tässä on jotain mikä pitää katsoa. Työsuhde jatkui aina vaan, aina tähän päivään asti. 

 

Viime syksynä sain kuulla musertavat uutiset, seurakunnan resurssien vähentyessä työsuhteeni päättyisi seuraavana maaliskuuna. Tuntui, että maailmani romahti. Työ ei ole ihmisen koko elämä, mutta työ, joka antaa sinulle niin paljon, työ, josta nautit ja jonne on joka aamu kiva lähteä, työ, jonka koet olevan kutsumusammattisi, viedään sinulta pois vaikket halua. Kyllä, otin tämän riskin, mutta silti tämä uutinen järkytti. Olen kokenut tunteita laidasta laitaan, päällimmäisenä suurta surua ja pettymystä, jopa tunnetta siitä, ettenkö ole hoitanut töitäni hyvin, kun saan lähteä. Työstän tätä pettymystä vieläkin, vaikka eteenpäin on myös mentävä.

 

Pettymyksestä huolimatta päällimmäisenä on mielessä syvä kiitollisuus. Näihin vuosiin on mahtunut paljon. Ihmisten kohtaamisten lisäksi uusia työnkuvia, monia inspiroivia projekteja, tiimityötä, mainoksia, videoita, sainpa olla toimittamassa seurakunnan toistaiseksi viimeistä joululehteäkin. Työyhteisön retket ja juhlat, joita on saanut olla mukana toteuttamassa. Niin paljon kaikkea. Onneksi muistot jäävät.

 

Kolmessa seurakunnassa työskennelleenä, melkein 11 vuoden ajan, on Alavuden seurakunta, kotiseurakuntani ollut minulle se elämäni työpaikka. Se työpaikka, josta ajattelin voivani aikanaan jäädä eläkkeelle pitkän työuran jälkeen. Siksi lähteminen on äärimmäisen vaikeaa. Huomenna kuitenkin suljen työhuoneeni oven viimeisen kerran, palautan työkoneeni, puhelimen ja avaimet. Uskon, etten voi ulko-ovesta lähtiessäni katsoa taakseni. En vain ilman kyyneliä pysty.

 

On lopuksi aika lausua kiitokset.  

Kiitos ihan ensimmäisenä Jussi, kun annoit tämän mahdollisuuden. Kiitos kun palkkasit, kiitos kun olet ollut tukena kaikki nämä vuodet. Olet kuunnellut, neuvonut ja luottanut. Hymyillyt kommelluksilleni, sekä osoittanut sellaista esimiehen taitoa, jota ei ihan jokaisella olekaan. Olet esimies isolla E:llä ja suurella sydämellä. Kiitos, kun olet. 

 

Kiitos rakkaat työtoverit. Teistä on monesta saanut hyvän ystävän, kuuntelijan, tukijan, lenkki- ja jumppakaverin, kummitädin pojalleni. Monia hauskoja hetkiä, yhteisiä lounaita, naurua ja iloa olemme saaneet kokea. Jumalalle kiitos teistä. Jatkamme muissa merkeissä.

 

Kiitos ennen kaikkea seurakuntalaiset. Teemme tätä työtä juuri teitä varten. Olen saanut palvella teitä elämänne suurissa iloissa ja suruissa. Olemme itkeneet ja nauraneet yhdessä. Teitä jään kaipaamaan todella. Kiitos, kun olen saanut olla tukenanne. Kiitos kaikista kauniista sanoista ja kiitoksista mitä olen saanut, ne ovat lämmittäneet mieltä. Varsinkin näin lähdön hetkellä. Koen olleeni oikeassa paikassa. Parasta työssäni on ollut juuri teidän kohtaamisenne. Toivon siunausta elämänne varrelle.

 

En tule koskaan unohtamaan aikaani Alavuden seurakunnassa. Sillä on aina erityinen paikka sydämessäni ja sitä kannan mukanani loppuelämäni. Pitkä työura seurakuntatyössä on valitettavasti tullut nyt päätökseensä, matka jatkuu kohti uusia polkuja, vielä kovin tuntemattomia.  Pelottaa ja jännittää, mutta uskon minusta pidettävän huolta. Hymyillään kun tavataan! 

 

Johanna Pakkanen

Viestintä- ja toimistosihteeri

 

 



















Kommentit