En juuri nukkunut sinä yönä. Vähän väliä havahduin hereille
ja vilkaisin puhelinta. Ei vieläkään mitään. Ehkä se oli hyvä merkki. Toisaalta
jokin osa minusta tiesi, ettei hiljaisuus oikeasti ollut merkki mistään paremmasta.
Hän lupasi ottaa yhteyttä, vakuutin
itselleni ja pystyin taas vaipumaan levottomaan koiranuneeni. Kunpa pian olisi
aamu.
Aamun auringonsäteet havahduttavat minut hereille. Yksi saapunut tekstiviesti. ”Käytävän päässä,
huone kuusi. Tulisitko?” Kuittaan viestin ja hetkessä olen jo matkalla. Autossa
minulla on muutama minuutti aikaa miettiä, mitä sanoa. Tajuan kuitenkin
nopeasti, ettei tähän kohtaamiseen tarvita viisaita sanoja, selityksiä tai
ratkaisua. Nyt on tärkeämpää olla läsnä ja lohduttaa. Antaa hiljaisuuden puhua.
Tehdä parhaani valaakseni uskoa siihen, että vaikka pahuus on näyttänyt hänelle
voimansa, hän ei ole kokemuksensa ja tunteidensa kanssa yksin.
Aukaisen osaston oven ja tyrmäävä tuoksu pysäyttää askeleeni. Miten paljon inhoankaan sairaaloita, niiden hajuja ja ääniä. Käytävän
päähän tuntuu olevan pitkä matka ja huomaan kiihdyttäväni askeleitani. Lopulta
näen oven, jossa on oikea numero. Seison muutaman sekunnin oven takana, suljen
silmäni ja hengitän syvään. Tartun kahvaan ja avaan varovasti oven. Hän istuu
sängyn laidalla selkä minuun päin. Tervehdin häntä hiljaa ja halatessamme hän
romahtaa itkien syliini. Niin raastavaa, sydäntä särkevää itkua en ole kuullut
koskaan aikaisemmin.
Sanoja ei todellakaan ole. Huoneessa vallitsevat epäusko, hämmennys,
suru ja pelko. Pahuus on tullut pelottavan lähelle, iholle ja jopa sen alle. ”Miksi?”, hän kysyy ahdistuneena. Puristan
häntä syliini yhä tiukemmin. Voi kuinka monta vuotta minä kysyin tuota samaa kysymystä.
Etsin vastausta huutaen, itkien, välillä polvillani anoen. Eikä kukaan vielä
tänä päivänäkään ole osannut antaa minulle hyväksyttävää vastausta. Tajuan, ettei
hänkään odota sitä minulta. Tärkeintä on nyt, että hänellä on joku, jolle sanoittaa
ajatuksiaan ja purkaa tunteitaan. Koska niin kauan kuin hän pitää tapahtumat ja
tunteet sisällään, pahuus pitää häntä otteessaan. Totuus vapauttaa, vaikkei puhuminen
missään nimessä helppoa olekaan.
Hän käpertyy sikiöasentoon ja asetun hänen vuoteensa
vierelle istumaan. Tartumme toisiamme kädestä ja ristimme sormemme tiukasti
yhteen. Nyt mennään hetki kerrallaan eteenpäin, sen enempää ei tarvitse jaksaa. Lopulta hän nukahtaa, vuode hiestä ja
kyynelistä märkänä. Ulkona on jo pimeää ja tähdet syttyvät taivaalle. Sairaala
hiljenee, käytävällä kulkevat äänet vaimenevat. Silitän hellästi ystäväni
hiuksia, kun itku on taas aikeissa nousta unen läpi. ”Nuku vaan, olen tässä.” Vaikka sydämeni särkyy hänen puolestaan
ja valtava tunneskaala virtaa mielessäni, sisälläni on silti vahva luottamus.
Luottamus siihen, että jonain päivänä pahuus ei enää lamaannuta
häntä tai synkistä ympärillä olevaa maailmaa. Jonain päivänä häpeä, syyllisyys
ja inho ovat poissa. Vielä jonain päivänä hän katselee laillani ylös tähtitaivaalle,
eikä näe enää pelkkää pimeyttä. Lopulta tulee päivä, jolloin hänkin näkee kaikki ne lukuisat
tähdet, jotka loistavat kauniina mustaa taustaansa vasten.
”Puoltakaan en sun
kivustas voi tietää. Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu, mä
tiedän sen, sä heräät huomaamaan; Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.” -Juha Tapio-
Sini Kirvesmäki
kirjoittaja toimii Alavuden seurakunnan lastenohjaajana
Kommentit
Lähetä kommentti