Tänään koitti virallisesti päivä, jota on koko vuosi juhlittu, itsenäisen Suomemme sadas syntymäpäivä.
Nöyrän kiitoksen ja suuren juhlan päivä. On etuoikeutettu olo elää paitsi turvallisessa Suomessa myös saada
kokea ainutlaatuinen juhlavuosi sen kaikkine tapahtumineen ja elämyksineen.
Kiitoksen ansaitsevat he, jotka
taistelivat ja antoivat henkensä itsenäisen Suomen puolesta, ja he, jotka
palasivat rintamalta kotiin muuttuneina miehinä ja joiden taakka on paljon
suurempi kuin ehkä ymmärrämmekään. Tulemmeko ajatelleeksi,
etteivät sotavuodet elä heidän mielissään pelkästään positiivisena
muistona? Ehkä tänään on päivä, jolloin myös tukahdutetut muistot nousevat
pintaan? Ehkä tämä on päivä täynnä ristiriitoja: kiitollisuutta
elämästä ja tuskaa siitä, mitä joutui sodassa kokemaan ja sodan
päätyttyä sisälleen hautaamaan.
Unohda ja vaikene. Tämän
sanoittamattoman neuvon kanssa moni jatkoi elämäänsä, kun ei muuta vaihtoehtoa
ollut. Ei ollut kriisiapua, terapiaa tai ymmärrystä siitä, kuinka traumaattisten
tapahtumien kanssa jatketaan eteenpäin. Ajateltiin, että jos ei siitä puhu, se unohtuu. Mitä kaikkea tuo vaikeneminen
pitikään sisällään? Mitä kaikkea ihmiset olivat sodan keskellä joutuneet
kokemaan selviytyäkseen hengissä? Elämään jatkuvassa pelossa,
epätietoisuudessa ja taisteluvalmiudessa. Kantamaan ystävän loukkaantuneena
turvaan tai toteamaan, ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Nykytiedon valossa
tiedämme, että traumat eivät unohdu, vaikka niistä vaiettaisiin. Niillä on päinvastoin tapana vahvistua. Kyseenalaiset keinot turruttaa ahdistavia tunteita eivät
ole pysyvä ratkaisu.
Alamme vasta oivaltaa, kuinka vaiennettuina nuo sotamme
sankarit - veteraanit, lotat ja aivan kaikki sodan kokeneet - ovat joutuneet
elämänsä elämään. He todellakin ovat tänään kiitoksensa ansainneet. He maksoivat sodasta korkean
hinnan.
Tänään on siis paitsi suuren
juhlan myös nöyrän kiitoksen päivä. Kiitos teille, jotka taistelitte meille
rauhan. Kiitos, että olette jaksaneet taistella sodan päättymisen
jälkeenkin ja tehneet parhaanne selviytyäksenne muistojenne kanssa. Kiitos
enkeleille, jotka varjelivat tietänne silloin ja tänään. Kiitos teille siitä
suuresta työstä, jonka teitte meidän ja kaikkien tulevien sukupolvien puolesta.
Emme ehkä koskaan saa tarkasti tietää,
mitä kaikkea vaikenemisenne pitää sisällään. Mutta tänään voimme luvata,
ettemme enää vaikene, vaan kerromme suurella ylpeydellä kaikille tuleville
sukupolville teistä. Me emme koskaan unohda.
”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet. Muistakaa, heille kallis ol` maa.
Kertokaa lastenlapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa.” (Hämäläinen K., Veteraanin iltahuuto)
Sini Kirvesmäki
Kirjoittaja työskentelee
lastenohjaajana Alavuden seurakunnassa.
Kommentit
Lähetä kommentti