Emme koskaan unohda



Tänään koitti virallisesti päivä, jota on koko vuosi juhlittu, itsenäisen Suomemme sadas syntymäpäivä. Nöyrän kiitoksen ja suuren juhlan päivä. On etuoikeutettu olo elää paitsi turvallisessa Suomessa myös saada kokea ainutlaatuinen juhlavuosi sen kaikkine tapahtumineen ja elämyksineen.

Kiitoksen ansaitsevat he, jotka taistelivat ja antoivat henkensä itsenäisen Suomen puolesta, ja he, jotka palasivat rintamalta kotiin muuttuneina miehinä ja joiden taakka on paljon suurempi kuin ehkä ymmärrämmekään. Tulemmeko ajatelleeksi, etteivät sotavuodet elä heidän mielissään pelkästään positiivisena muistona? Ehkä tänään on päivä, jolloin myös tukahdutetut muistot nousevat pintaan? Ehkä tämä on päivä täynnä ristiriitoja: kiitollisuutta elämästä ja tuskaa siitä, mitä joutui sodassa kokemaan ja sodan päätyttyä sisälleen hautaamaan.

Unohda ja vaikene. Tämän sanoittamattoman neuvon kanssa moni jatkoi elämäänsä, kun ei muuta vaihtoehtoa ollut. Ei ollut kriisiapua, terapiaa tai ymmärrystä siitä, kuinka traumaattisten tapahtumien kanssa jatketaan eteenpäin. Ajateltiin, että jos ei siitä puhu, se unohtuu. Mitä kaikkea tuo vaikeneminen pitikään sisällään? Mitä kaikkea ihmiset olivat sodan keskellä joutuneet kokemaan selviytyäkseen hengissä? Elämään jatkuvassa pelossa, epätietoisuudessa ja taisteluvalmiudessa. Kantamaan ystävän loukkaantuneena turvaan tai toteamaan, ettei mitään ollut enää tehtävissä.

Nykytiedon valossa tiedämme, että traumat eivät unohdu, vaikka niistä vaiettaisiin. Niillä on päinvastoin tapana vahvistua. Kyseenalaiset keinot turruttaa ahdistavia tunteita eivät ole pysyvä ratkaisu. 

Alamme vasta oivaltaa, kuinka vaiennettuina nuo sotamme sankarit - veteraanit, lotat ja aivan kaikki sodan kokeneet - ovat joutuneet elämänsä elämään. He todellakin ovat tänään kiitoksensa ansainneet. He maksoivat sodasta korkean hinnan.

Tänään on siis paitsi suuren juhlan myös nöyrän kiitoksen päivä. Kiitos teille, jotka taistelitte meille rauhan. Kiitos, että olette jaksaneet taistella sodan päättymisen jälkeenkin ja tehneet parhaanne selviytyäksenne muistojenne kanssa. Kiitos enkeleille, jotka varjelivat tietänne silloin ja tänään. Kiitos teille siitä suuresta työstä, jonka teitte meidän ja kaikkien tulevien sukupolvien puolesta.



Emme ehkä koskaan saa tarkasti tietää, mitä kaikkea vaikenemisenne pitää sisällään. Mutta tänään voimme luvata, ettemme enää vaikene, vaan kerromme suurella ylpeydellä kaikille tuleville sukupolville teistä. Me emme koskaan unohda.

”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet. Muistakaa, heille kallis ol` maa. Kertokaa lastenlapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa.” (Hämäläinen K., Veteraanin iltahuuto)



Sini Kirvesmäki

Kirjoittaja työskentelee lastenohjaajana Alavuden seurakunnassa.

Kommentit