Kun elämä soljuu vakaasti omissa uomissaan, sitä
tuudittautuu turvallisuuden tunteeseen. Joku saattaa jopa arvostella
vaikeuksissa kompuroivia kanssaihmisiä, että eivätkö hallitse elämäänsä,
eivätkö osaa hoitaa asioitaan. Silti silmänräpäyksessä voi jokin suistaa elämän
raiteiltaan ja viedä pohjalle. Millaista apua silloin itse toivoisi?
Kuukausi takaperin minä tavallaan putosin. Keli oli
vaihdellut pakkaselta plussalle, lumisateesta vesisateeseen. Ajelin töihin
hiljakseen pientä kylätietä, joka oli liukas ja urainen.
Tie oli ollut ennenkin
talvikelillä haasteellinen ajettava. Aina olin silti tiellä pysynyt. Olinpa
joskus kehaissutkin, miten kolmenkymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan ajanut
ojaan. Huolettomasti kaartelin tutut mutkat ja mäet, kunnes yhtäkkiä auton perä
lähti syvästä urasta luisuun. Yritin oikaista liikkeen, mutta auto ei totellut.
Aloin luisua kohti ojaa. Aurauskeppi vilahti silmissäni auton alle ja tajusin,
että nyt putoan tieltä. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä.
Auto päätyi ojaan lähes kyljelleen. Harmistuneena puhisin
huonoa tuuriani. Sitten saman tien menivät kädet ristiin ja huokaisin
kiitoksen. Olin selvinnyt säikähdyksellä. Kallellaan olevasta autosta
ulospääseminen oli hankalaa. Apukuskin puoli nojasi ojanpenkkaa vasten, eikä
kuskin ovi tahtonut pysyä auki yläviistoon. Ongin lumiharjalla takapenkiltä
ostoskorin. Kampesin korin oven väliin ja kömmin ulos. Soitin avunpyynnön
kotiin ja tutkailin tapahtunutta. Jos olisin ajanut tieltä pari metriä aiemmin,
pudotus olisi ollut vielä syvempi.
Pian näkyivät aamuhämärässä traktorin valot. Apu saapui
puolisoni hahmossa. Isäntä totesi rauhallisesti tilanteen ja kiskaisi auton
tielle. Ihme kyllä, autokin näytti olevan kunnossa ja pääsin jatkamaan matkaa.
Isäntä toivotteli turvallista matkaa. Eikä sanallakaan kuittailut tai
arvostellut ajotaitoani.
Samalla viikolla jäin kylätiellä jumiin jyrkkään ylämäkeen
peilijäätiköllä. Auto alkoi taas luisua kohti ojaa, en hallinnut tilannetta.
”Mokomakin luisupulkka”, tuskailin ratissa.
Kun auto oli poikittain tiellä, otin jalka jarrulla paniikkisoiton
kotiin. Ja isäntä tuli taas pelastamaan tilanteen.
Työmatkani ovat sittemmin taittuneet hyvin varovasti. Olen
tarkasti ennakoinut ajoreitit, seurannut säätilojen vaihtelua ja valinnut
rauhallisimmat tiet. Olen kiitollinen lumenauraajille ja hiekoittajille.
Huomaan jääväni jalkoihin, sillä toiset ajavat ohi vauhdilla. Olen kuitenkin
päättänyt pysyä tiellä.
Luulin hallitsevani autolla ajon, mutta pakan sotkivat
muuttuvat tekijät. Vaihtelevat säät saivat sivutiet huonoon kuntoon. Autokin
oli vaihtunut aiempien vuosien etuvetoisesta takavetoiseen. Kelle vain voi
elämässä yleensä käydä samoin. Kaikki on täysin hallinnassa, kunnes jokin
yllättävä tekijä käynnistää luisun pohjalle. Se voi olla työttömyys, konkurssi,
sairaus, tapaturma, avioero, hometalo, tulipalo… Elämässä voi joskus tehdä myös
ajovirheen tai valita väärän reitin.
Kun elämässä putoaa pohjalle, ei kukaan halua kuulla
syyttelyä, arvostelua, voivottelua tai tuomitsemista. Silloin kaipaa
konkreettista apua, asiallisia neuvoja, rohkaisua, tukea ja hyväksyntää. Jokainen-on-oman-onnensa-seppä-ajattelu
on itsekästä. Jos näet apua tarvitsevan lähimmäisen, pysähdy, auta, kannusta,
puske lempeästi eteenpäin, kulje rinnalla. Saat luultavasti näin toimien apua
myös itse, kun sitä tarvitset.
Turvallista matkaa. Huomioidaan toiset liikenteessä ja
autetaan kaveria mäessä.
Maija Hietaniemi
Kirjoittaja on Alavuden seurakunnan diakoniatyöntekijä.
Kommentit
Lähetä kommentti