On kylmä tammikuinen ilta. Istumme vastakkain sohvalla, eikä kumpikaan sano sanaakaan. Hän istuu edessäni sikiöasennossa vilkuillen välillä lattiaan välillä varovasti minuun. Odotan kärsivällisesti, annan kellon raksuttaa seinällä. Lopulta hän rikkoo hiljaisuuden kysyen lähes kuiskaten:
"Niin säkö tiedät ja ymmärrät, miks mä pelkään?"
Nyökkään, ja täydennän vastaustani muutamalla lauseella. Hän kuuntelee tarkasti, ja nostaa katseensa minuun. Katson noihin silmiin, jotka ovat täynnä epävarmuutta, arkuutta ja pelkoa. Näen ja aistin, kuinka syvälle sanani uppoavat, ja vaikka hän kuinka taistelee kyyneliä vastaan, ryöpsähtävät ne lopulta vuolaina ulos. Nuo kyyneleet ovat selkeästi tehneet tuloaan jo kauan. Ojennan hänelle nenäliinan, ja kun kätemme koskettavat, tarttuu hän tiukasti omaani. Kun en vedäkään kättäni pois, näen hänen kasvoillaan vienon, helpottuneen hymyn. Nainen huokaisee syvään, pyyhkii kyyneleensä ja alkaa kertoa. Hitaasti, mutta päättäväisesti.
Siinä hämärtyvässä illassa istumme me, kaksi ventovierasta. Tuntemattomat, joita samanlainen kohtalo kuitenkin tiiviisti yhdistää. Aloitamme ja jatkamme toistemme lauseita, välillä annamme hiljaisuuden puhua. Joskus yksikin sana riittää, että toinen ymmärtää. Oivallan nopeasti olevani ensimmäinen ihminen, joka kuulee hänen tarinansa. Kuinka suurta taakkaa ja häpeää hän onkaan kantanut mukanaan. Tunnen suurta myötätuntoa ja sielunsisaruutta häntä kohtaan. Tiedänhän kokemuksesta, kuinka paljon tuon kertominen paitsi helpottaa, myös sattuu.
Olin nimittäin kerran itsekin yhtä rikki, hauras ja pelokas kuin tuo edessäni avautunut nainen.
Menettänyt uskoni ihmisiin, elämään, tulevaisuuteen. Täysin yksin ja kipeästi juuri sen ihmisen tarpeessa, joka sanoisi sanat:
"Minä tiedän, mitä käyt läpi ja tiedän, että sinä lopulta selviät."
Mutta patosin vuosiksi sen kaiken sisälleni, välttelin, häpesin ja vaikenin. Onnekseni kuitenkin löysin ihmisen, joka ymmärsi ja kuunteli. Hän auttoi minut jaloilleen, rohkaisi minua kertomaan. Antoi eväät, että kykenen tänään ottamaan vastaan tämän tarinan, sen kaikkine kipuineen. Lohduttamaan, kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Ja ennen kaikkea luomaan uskoa siihen, että lopulta hänkin selviää.
Kaksituntinen vierähtää nopeasti, ja on aika erota. Ehkä tapaamme jälleen, sitä en vielä tiedä.
Nainen halaa minua tiukasti, ja kyynelvirta kastelee olkapääni. Olen jo lausumaisillani lohduttavia sanoja, kun hän keskeyttää minut.
"Luulin aina, ettei kukaan ymmärrä. Että olen ainut koko maailmassa, joka on kokenut tällaista. Mutta nyt tiedän, etten ole yksin. Ja että mulla on toivoa selvitä tästä. Kiitos."
Tiemme erkanevat pimeään iltaan. Istahdan autoon, ja kiitollisuuden kyyneleet vierivät poskilleni. Kuinka jostain niin pahasta on voinutkaan seurata myös jotain näin hyvää.
"Tarinasi voi olla avain, joka avaa jonkun toisen vankilan. Älä pelkää kertoa sitä."
Sini Kirvesmäki
Kirjoittaja työskentelee lastenohjaajana Alavuden seurakunnassa.
"Niin säkö tiedät ja ymmärrät, miks mä pelkään?"
Nyökkään, ja täydennän vastaustani muutamalla lauseella. Hän kuuntelee tarkasti, ja nostaa katseensa minuun. Katson noihin silmiin, jotka ovat täynnä epävarmuutta, arkuutta ja pelkoa. Näen ja aistin, kuinka syvälle sanani uppoavat, ja vaikka hän kuinka taistelee kyyneliä vastaan, ryöpsähtävät ne lopulta vuolaina ulos. Nuo kyyneleet ovat selkeästi tehneet tuloaan jo kauan. Ojennan hänelle nenäliinan, ja kun kätemme koskettavat, tarttuu hän tiukasti omaani. Kun en vedäkään kättäni pois, näen hänen kasvoillaan vienon, helpottuneen hymyn. Nainen huokaisee syvään, pyyhkii kyyneleensä ja alkaa kertoa. Hitaasti, mutta päättäväisesti.
Siinä hämärtyvässä illassa istumme me, kaksi ventovierasta. Tuntemattomat, joita samanlainen kohtalo kuitenkin tiiviisti yhdistää. Aloitamme ja jatkamme toistemme lauseita, välillä annamme hiljaisuuden puhua. Joskus yksikin sana riittää, että toinen ymmärtää. Oivallan nopeasti olevani ensimmäinen ihminen, joka kuulee hänen tarinansa. Kuinka suurta taakkaa ja häpeää hän onkaan kantanut mukanaan. Tunnen suurta myötätuntoa ja sielunsisaruutta häntä kohtaan. Tiedänhän kokemuksesta, kuinka paljon tuon kertominen paitsi helpottaa, myös sattuu.
Olin nimittäin kerran itsekin yhtä rikki, hauras ja pelokas kuin tuo edessäni avautunut nainen.
Menettänyt uskoni ihmisiin, elämään, tulevaisuuteen. Täysin yksin ja kipeästi juuri sen ihmisen tarpeessa, joka sanoisi sanat:
"Minä tiedän, mitä käyt läpi ja tiedän, että sinä lopulta selviät."
Mutta patosin vuosiksi sen kaiken sisälleni, välttelin, häpesin ja vaikenin. Onnekseni kuitenkin löysin ihmisen, joka ymmärsi ja kuunteli. Hän auttoi minut jaloilleen, rohkaisi minua kertomaan. Antoi eväät, että kykenen tänään ottamaan vastaan tämän tarinan, sen kaikkine kipuineen. Lohduttamaan, kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Ja ennen kaikkea luomaan uskoa siihen, että lopulta hänkin selviää.
Kaksituntinen vierähtää nopeasti, ja on aika erota. Ehkä tapaamme jälleen, sitä en vielä tiedä.
Nainen halaa minua tiukasti, ja kyynelvirta kastelee olkapääni. Olen jo lausumaisillani lohduttavia sanoja, kun hän keskeyttää minut.
"Luulin aina, ettei kukaan ymmärrä. Että olen ainut koko maailmassa, joka on kokenut tällaista. Mutta nyt tiedän, etten ole yksin. Ja että mulla on toivoa selvitä tästä. Kiitos."
Tiemme erkanevat pimeään iltaan. Istahdan autoon, ja kiitollisuuden kyyneleet vierivät poskilleni. Kuinka jostain niin pahasta on voinutkaan seurata myös jotain näin hyvää.
"Tarinasi voi olla avain, joka avaa jonkun toisen vankilan. Älä pelkää kertoa sitä."
Sini Kirvesmäki
Kirjoittaja työskentelee lastenohjaajana Alavuden seurakunnassa.
Kommentit
Lähetä kommentti