Suuri muutoksen aalto pyyhkäisi pastorin ylitse, ja näin siinä sitten kävi

Kuluneet joulunpyhät olivat ensimmäiseni papin virassa. Oli erilainen joulu, sillä voisi sanoa, että viime vuonna suuri muutoksen aalto pyyhkäisi yli monien elämän elementtieni - myös jouluperinteideni. Kun aikaisempina vuosina on joulun tullut vietettyä enemmän tai vähemmän rennosti sluibaillen, riensin tänä vuonna jouluaterian valmistuksen keskeltä aattohartauksien pitoon ja kipusin jouluaamuna saarnatuoliin vatsa kinkkusiivuista pinkeänä, mikä kuvaa kokemaani muutosta aika osuvasti.

Hokusai: Kanagawan suuri aalto

Jouluna väkeä oli liikkeellä kirkoissa paljon, ja olin siitä sydämestäni kiitollinen. Tuntui hyvältä olla laittamassa toisille joulua julistamalla Jeesuksen, pelastajamme, syntymää, Jumalan inkarnoitumista, ihmiseksi tuloa.

Joulupäivänä, pimeän laskeuduttua ajelin kotiin läpi Suomenselän saloseutujen. Vaimo olikin kasannut päivän aikana yhteisiä matkavarusteilta, jotka kannoin autoon. Illan kähmässä lähdettiin sitten matkaamaan kohti kotiseutuamme, Pohjois-Karjalaa. Farkkuja ei sentään oltu verkkarihousuihin vaihdettu, vaikka minä olinkin varustautunut pitkillä kalsareilla, sillä sukulaiset olivat siunailleet idän kylmyyttä ja poikkeuksellisen runsaslumista talvea. Matka taittui hissun kissun Keski-Suomen ja Pohjois-Savon kautta Karjalan laulumaille, ja kun auto kaartoi lapsuuskotini pihaan, seurasi virvoittava jälleennäkeminen läheisten kanssa. Melkein koko lähisuku minun puoleltani oli ängennyt saman katon alle. Sopu tilaa antoi, majapaikasta sijan kulkijoille päitään kallistaa.

Keskusteluja, kinkkua, syömistä, sukulaisia, karjalanpiirakoita, paistia, kuulumisten vaihtoa, lasten hymyä, itkua ja naurua. Sitä kaikkea mahtui jouluun. Sukulaislasten kanssa tuli könyttyä Joensuun Hoplopissa yhtenä päivänä oikein kunnolla. 3-, 5- ja 7-vuotiaat energiapakkaukset pitivät huolen, että pastorinkin hiki irtosi.

Neljä päivää vierähti nopiaan Karjalan mailla. Vapaat olivat rentouttava breikki syyskauden päätteeksi. Aivot tuulettuivat. Kun viimeinen lomapäivä koitti, olo oli kuitenkin omalla tavallaan haikea. Täytyi jättää tutut ihmiset ja kasvumannut jälleen taakse, mutta toisaalta mieli kuroi jo uusia suunnitelmia tulevalle vuodelle ja ennakoi uusia, innostaviakin haasteita. Uudenvuodenaatonaatoksi ajeltiin vaimon kanssa takaisin Länsi-Suomeen.

Edessä oli vielä uusivuosi. Toimitin uudenvuodenaaton aamun messun Alavuden kirkossa. Puhuin saarnassani viikunapuusta, hedelmistä ja siitä, kuinka Jeesus on puutarhurimme, hoitajamme, kasvattajamme ja myös ylin puolustajamme. Hänen tähtensä olemme armon saaneet.

Vuosi vaihtui. Vuoden ensimmäisen työpäivän aamuna työhuoneessa vastassa oli pari päivää aikaisemmin uudelleen järjestelemäni ilmoitustaulu. Tuntui jotenkin raikkaalta aloittaa uutta vuotta, kun taulu oli järjestetty. Aivan puhdasta ei kuitenkaan ollut. Näinhän sen elämänkin kanssa taitaa olla, elämän taulussa on aina jotain jäämiä menneestä. Mutta Jumalan edessä täysin totaalisen ja absoluuttisen puhtaalta pöydältä aloittaminen on aina mahdollista.

Hokusain puupiirros ilmoitustaulussa ylhäällä vasemmalla.

Ilmoitustaulu kuitenkin virkisti. Olin laittanut siihen näkyvälle paikalle julisteen japanilaisen Hokusain puupiirroksesta Kanagawan suuri aalto. Maalauksessa joukko ihmisiä on keskellä myrskyävää merta, ja taustalla katselee Fuji-vuori. Nyt, kun tätä kirjoitusta laatiessani katselen tuota teosta, se muistuttaa minua siitä, kuinka myrskyt ja muutokset kuuluvat ihmisen osaan. Tehtäväni pappina on olla ihmisen rinnalla noissa tyrskyissä ja kertoa, ettei ihmistä ole jätetty yksin. Jeesus on meidän kanssamme. Jeesus voi myös tyynnyttää myrskyn. Joskus muutoksen aallot heittävät meitä uusille rannoille, ja kun tuuli lakkaa, näemme selvästi meille annetut, uudet elämän maisemat.

Valaiskoon tietäsi Pyhä Kolme vuonna 2018.

Markus Partanen

Kirjoittaja toimii seurakuntapastorina Alavuden seurakunnassa.