Vuosi sitten läheiselläni oli menossa musta vuosi. Pitkän välimatkan vuoksi en pystynyt juuri tarjoamaan muuta apua kuin monet puhelut ja kuuntelijana olemisen. Kevät oli pitkä ja huolen täyttämä. Vihdoin koitti kesä ja kaikki oli taas hyvällä mallilla niin läheiselläni kuin muillakin. Kunnes yhtäkkiä löysin itsestäni jotain, mitä ei olisi kuulunut olla. Käynti lääkärissä ja tutkimuksissa paljasti sen, mitä eniten pelkäsin. Siitä alkoi minun musta vuoteni.
Ensin iski tyrmistys, epäusko ja pelko. Ei näin voi käydä, ei minulle, ei nyt! Miksi just nyt? Miksi ei vaikka sitten, kun olen muutenkin vanha ja väsynyt? Miksi juuri minulle? Miten tämä päättyy? Mitä perheeni ja ystäväni sanovat ja miten he tämän kokevat? Mielessä vilahteli myös ajatukset siitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Olenko tehnyt elämäni aikana jotakin väärin?
Mutta en ole tehnyt mitään väärin tai mitään sellaista, jonka perusteella voisin tämän ansaita! Ei tällaista ansaita, se vain tulee, jos on tullakseen. Ehkä se on perimässä. Ehkä olen syönyt, juonut, nukkunut, ollut nukkumatta, stressannut. Tai ehkä olen ihan vaan hengittänyt. Luultavasti se johtuu siitä, että olen ihminen. Ihmisille nyt vaan tulee kaikenlaista, me olemme herkkiä olentoja.
Seuraavaksi sitä miettii, että miksi ei minulle, jos jollekin toisellekin. Miksi minä olisin mikään poikkeus? Miksi tämän pitäisi muka ennemmin tulla jollekin muulle kuin minulle? Sanotaan, ettei ihmiselle anneta suurempaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa. Ehkä olen riittävän vahva tähän ja jaksan käydä tämän läpi. Ehkä tämä tekee minusta vielä vahvemman ja ymmärtäväisemmän ihmisen, en tiedä – se jää nähtäväksi.
Edellisellä kerralla kirjoitin periksiantamattomuudesta, siitä, että kaikesta selviää, kunhan ei luovuta tai jää odottelemaan asioiden järjestymistä itsestään. Se pätee osin tässäkin, mutta ei tämä silti ole taistelu, joka voitetaan tai hävitään. Tämä on yksi etappi elämän matkalla. Tällä etapilla on monta muuttuvaa tekijää, monta vaikuttajaa: lääkärit, hoitajat ja lääkkeet sekä kehoni ja mieleni, jotka reagoivat annettuihin hoitoihin. Välillä jaksan ja kestän niitä paremmin, välillä huonommin. Jälkensä tämä jättää niin kehoon kuin mieleen. Onneksi ympärilläni on paljon ihmisiä: perhe, ystävät, tutut, työkaverit. He ovat kannustaneet, tukeneet, kuunnelleet ja rakastaneet. Olen heistä kaikista kiitollinen, koska ilman heitä tämä etappi olisi hyvin raskas kulkea.
Ja kuten kaikilla etapeilla on alku ja loppu, niin on tälläkin. Maaliviiva häämöttää. Katsotaan ylitänkö sen kuukauden kuluttua vai vähän myöhemmin, reippaasti juosten vai viimeisillä voimilla raahautuen. Milloin saan taas sanoa olevani terve? Ja millainen etappi on luvassa seuraavaksi? Sen näkee sitten.
Ihminen on onneksi sopeutuvainen, tähänkin sopeutuu. Eikä tämä ole musta vuosi, se vain sisältää yksittäisiä mustia päiviä. Tämä vuosi on täynnä väriä, erilaisia sävyjä, valoa ja varjoja sekä elämää ja toivoa.
Katja Peltokoski
Kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnassa toimistosihteerinä.
Ensin iski tyrmistys, epäusko ja pelko. Ei näin voi käydä, ei minulle, ei nyt! Miksi just nyt? Miksi ei vaikka sitten, kun olen muutenkin vanha ja väsynyt? Miksi juuri minulle? Miten tämä päättyy? Mitä perheeni ja ystäväni sanovat ja miten he tämän kokevat? Mielessä vilahteli myös ajatukset siitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Olenko tehnyt elämäni aikana jotakin väärin?
Mutta en ole tehnyt mitään väärin tai mitään sellaista, jonka perusteella voisin tämän ansaita! Ei tällaista ansaita, se vain tulee, jos on tullakseen. Ehkä se on perimässä. Ehkä olen syönyt, juonut, nukkunut, ollut nukkumatta, stressannut. Tai ehkä olen ihan vaan hengittänyt. Luultavasti se johtuu siitä, että olen ihminen. Ihmisille nyt vaan tulee kaikenlaista, me olemme herkkiä olentoja.
Seuraavaksi sitä miettii, että miksi ei minulle, jos jollekin toisellekin. Miksi minä olisin mikään poikkeus? Miksi tämän pitäisi muka ennemmin tulla jollekin muulle kuin minulle? Sanotaan, ettei ihmiselle anneta suurempaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa. Ehkä olen riittävän vahva tähän ja jaksan käydä tämän läpi. Ehkä tämä tekee minusta vielä vahvemman ja ymmärtäväisemmän ihmisen, en tiedä – se jää nähtäväksi.
Edellisellä kerralla kirjoitin periksiantamattomuudesta, siitä, että kaikesta selviää, kunhan ei luovuta tai jää odottelemaan asioiden järjestymistä itsestään. Se pätee osin tässäkin, mutta ei tämä silti ole taistelu, joka voitetaan tai hävitään. Tämä on yksi etappi elämän matkalla. Tällä etapilla on monta muuttuvaa tekijää, monta vaikuttajaa: lääkärit, hoitajat ja lääkkeet sekä kehoni ja mieleni, jotka reagoivat annettuihin hoitoihin. Välillä jaksan ja kestän niitä paremmin, välillä huonommin. Jälkensä tämä jättää niin kehoon kuin mieleen. Onneksi ympärilläni on paljon ihmisiä: perhe, ystävät, tutut, työkaverit. He ovat kannustaneet, tukeneet, kuunnelleet ja rakastaneet. Olen heistä kaikista kiitollinen, koska ilman heitä tämä etappi olisi hyvin raskas kulkea.
Ja kuten kaikilla etapeilla on alku ja loppu, niin on tälläkin. Maaliviiva häämöttää. Katsotaan ylitänkö sen kuukauden kuluttua vai vähän myöhemmin, reippaasti juosten vai viimeisillä voimilla raahautuen. Milloin saan taas sanoa olevani terve? Ja millainen etappi on luvassa seuraavaksi? Sen näkee sitten.
Ihminen on onneksi sopeutuvainen, tähänkin sopeutuu. Eikä tämä ole musta vuosi, se vain sisältää yksittäisiä mustia päiviä. Tämä vuosi on täynnä väriä, erilaisia sävyjä, valoa ja varjoja sekä elämää ja toivoa.
Katja Peltokoski
Kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnassa toimistosihteerinä.
 |
| Klikkaa kuvaa ja osallistu kyselytutkimukseen Alavuden seurakunnan blogista. |
Kommentit
Lähetä kommentti