Tätä kirjoittaessani minä ja vaimoni Riikka olemme kaivautuneet lähtökuoppiin. Yhdeksän kuukauden odotus on loppusuoralla, ja minusta on tulossa, jos Jumala suo, potra isä. Sanonta "potra isä" on runoilija Tapani Tavin keksimä ilmaisu, jota hän käyttää runokokoelmassaan Lastenvaunut pääkaupungissa.
Potra isä on veikeä ja kuvaava sanapari. Esikoisen syntymässä tapahtuu yksi suurenmoinen ihmisen syntymä, mutta myös pari pienempää. Vauvan ensi parkaisu merkitsee näet vanhemmille sitä, että he ovat saaneet harteilleen paitsi suuren vastuun rakastaa myös kokonaan uuden identiteetin - vanhemmuuden. Näin lapsen syntymän kautta meissä ihmisissä, miehissä ja naisissa, saa alkunsa samalla jotain aivan uutta. Omalla kohdallani tämä merkitsee sitä, että minä, joka pappina olen jo hengellinen isä, muutun, jos Jumala suo, lapseni syntymän kautta biologiseksi ja sosiaaliseksi isäksi. Potraksi isäksi.
Vanhemmuudesta en tiedä paljoa. Sen voin kuitenkin jo nyt sanoa ainakin, että ajattelen, että lapsi ei ole koskaan ainoastaan vanhemman osanen eikä määrity ensisijaisesti vanhemman kautta. Lapsi on itsenäinen, uniikki ihminen, vastasyntyneenä seikkailunsa alussa. Jumalalla on hänelle oma polkunsa. Eikä sitä voi määrittää vanhempi vaikka kuinka haluaisi. Jokainen valitsee oman reittinsä. Alkumatkassa potra isä voi kai olla kuin viidakossa polkua raivaava opas, joka macheten kanssa kulkee edellä ja avaa sademetsässä polkua, tömistää tieltä oksistoissa väijyvät korallikäärmeet ja pahimmat myrkkyhämähäkit, etsii ruokaa ja puhdasta vettä. Mutta lopulta viidakkoveitsi on annettava nuoren omaan kouraan, annettava hänen raivata polkunsa itse siihen suuntaan, johon hän kokee kutsua. Ehkä hänen matkansa kulkee kaukaisten vuorten tuolle puolen, merten taakse, vieraiden ihmisten ja yhteisöjen seuraan. Vanhemman tehtävä on siis rakastaa, osoittaa huolenpitoa, tukea ja kannustaa, mutta lapsi elää elämänsä itse niin kuin runoilija Kahlil Gibran kirjoittaa:
"Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia. He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne. Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille. Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne. Sillä heillä on omat ajatuksensa." (Teoksesta Profeetta.)
Minusta tuntuu, että olennaisinta olisi yrittää saattaa tuo ihmisen verso kasvamaan juuri omanlaisekseen ihmiseksi - ei sellaiseksi kuin me vanhemmat tahdomme. Tässä lienee juuri vanhemman tehtävän ihanuus ja haaste. Tehtävä on vaativa. Toisin sanoen: tulemme epäonnistumaan varmasti. Täydellistä vanhemmuutta ei ole eikä voikaan olla, koska vanhempikin on ihminen, keskeneräinen ja kasvun paikalla myös itse. Onneksi vanhemmankin rinnalla on kuitenkin kolmiyhteinen Jumala.
Potra isä ja potra äitikin tepastelevat loppupelissä Jumalan kämmenellä.
Markus Partanen
Kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnassa seurakuntapastorina.
Potra isä on veikeä ja kuvaava sanapari. Esikoisen syntymässä tapahtuu yksi suurenmoinen ihmisen syntymä, mutta myös pari pienempää. Vauvan ensi parkaisu merkitsee näet vanhemmille sitä, että he ovat saaneet harteilleen paitsi suuren vastuun rakastaa myös kokonaan uuden identiteetin - vanhemmuuden. Näin lapsen syntymän kautta meissä ihmisissä, miehissä ja naisissa, saa alkunsa samalla jotain aivan uutta. Omalla kohdallani tämä merkitsee sitä, että minä, joka pappina olen jo hengellinen isä, muutun, jos Jumala suo, lapseni syntymän kautta biologiseksi ja sosiaaliseksi isäksi. Potraksi isäksi.
Vanhemmuudesta en tiedä paljoa. Sen voin kuitenkin jo nyt sanoa ainakin, että ajattelen, että lapsi ei ole koskaan ainoastaan vanhemman osanen eikä määrity ensisijaisesti vanhemman kautta. Lapsi on itsenäinen, uniikki ihminen, vastasyntyneenä seikkailunsa alussa. Jumalalla on hänelle oma polkunsa. Eikä sitä voi määrittää vanhempi vaikka kuinka haluaisi. Jokainen valitsee oman reittinsä. Alkumatkassa potra isä voi kai olla kuin viidakossa polkua raivaava opas, joka macheten kanssa kulkee edellä ja avaa sademetsässä polkua, tömistää tieltä oksistoissa väijyvät korallikäärmeet ja pahimmat myrkkyhämähäkit, etsii ruokaa ja puhdasta vettä. Mutta lopulta viidakkoveitsi on annettava nuoren omaan kouraan, annettava hänen raivata polkunsa itse siihen suuntaan, johon hän kokee kutsua. Ehkä hänen matkansa kulkee kaukaisten vuorten tuolle puolen, merten taakse, vieraiden ihmisten ja yhteisöjen seuraan. Vanhemman tehtävä on siis rakastaa, osoittaa huolenpitoa, tukea ja kannustaa, mutta lapsi elää elämänsä itse niin kuin runoilija Kahlil Gibran kirjoittaa:
"Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia. He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne. Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille. Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne. Sillä heillä on omat ajatuksensa." (Teoksesta Profeetta.)
Minusta tuntuu, että olennaisinta olisi yrittää saattaa tuo ihmisen verso kasvamaan juuri omanlaisekseen ihmiseksi - ei sellaiseksi kuin me vanhemmat tahdomme. Tässä lienee juuri vanhemman tehtävän ihanuus ja haaste. Tehtävä on vaativa. Toisin sanoen: tulemme epäonnistumaan varmasti. Täydellistä vanhemmuutta ei ole eikä voikaan olla, koska vanhempikin on ihminen, keskeneräinen ja kasvun paikalla myös itse. Onneksi vanhemmankin rinnalla on kuitenkin kolmiyhteinen Jumala.
Potra isä ja potra äitikin tepastelevat loppupelissä Jumalan kämmenellä.
Markus Partanen
Kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnassa seurakuntapastorina.
Kommentit
Lähetä kommentti