Pimeydestä valoon

”Täti, miksi mulle tapahtui niin pahoja juttuja?”

Pieni nelivuotias tyttö katsoi minuun suloisilla ja surumielisillä silmillään odottaen vastausta tuohon mieltä painavaan kysymykseen. Lapsi oli tahtomattaan joutunut tilanteeseen, joka toi tullessaan suurta surua, pelkoa ja turvattomuutta. Tyttö kaipasi nyt kipeästi aikuisen selitystä tapahtuneelle.

Hämmennyin. Kuinka osaisin vastata kysymykseen, johon olen itsekin jo vuosia yrittänyt löytää vastausta? Kuinka osaisin kertoa pienelle tytölle, miksi joidenkin tasainen elämänpolku vaihtuukin yhtäkkiä kärsimystieksi. Tieksi, jonka päätepistettä ei kukaan tiedä etukäteen.

Jossain vaiheessa omaa elämääni havahduin siihen, että aurinkoinen, viitoitettu tieni olikin vaihtunut pimeäksi ja pelottavaksi kärsimystieksi. Enkä tiennyt yhtään, kuinka kauan minun olisi jaksettava kävellä. Ymmärsin vain ettei vaihtoehtoja ollut. Jos pysähtyisin, lamaantuisin ja jäisin loppuelämäkseni pimeyteen. Olisi siis vain sopeuduttava kävelemään tuo vaikeakulkuinen, hidas ja kipeä matka ja luotettava siihen, että lopulta jonain päivänä saavuttaisin taas valon ja vapauden.

Olin kävellyt jo tovin, kun aloin aistia polullani muitakin ihmisiä. Joku auttoi minut ylös, kun kompastuin. Joku rohkaisi jatkamaan, kun epätoivon itku lamautti askeleeni. Tunsin lohduttavan käden olkapäälläni ja lämpimän halauksen kehossani. Tiesin ja tunsin, etten ollut enää matkallani yksin. Minusta pidettiin huolta.

 Tuhansia askeleita myöhemmin, väsyneenä ja uupuneena, näin yhtäkkiä pilkahduksen valoa. Minut valtasi epäusko; oliko näky totta vai pelkkä kangastus tai haavekuva? Jatkoin matkaa hämmentyneenä. Kuinka ollakaan, valo välähti pian uudestaan, tällä kertaa hieman suurempana. Liikutuin helpotuksesta kyyneliin. Olin siis koko ajan kävellyt oikeaan suuntaan, ja loppusuora häämötti jo. Vuosien taival olisi pian ohitse, ja näkisin pitkästä aikaa värejä ja valoa. Uudenlainen energia valtasi askeleeni. En voisi enää luovuttaa, olin jo niin lähellä!

Havahduin muistoistani ja hämmennyksestäni, kun pieni tyttö tarttui jaloistani ja hakeutui halaukseen. Nostin tytön syliini ja halasin häntä tiukasti. Tuo muutaman sekunnin mittainen lämmin yhteys oli juuri sitä, mitä kumpikin meistä sillä hetkellä kaipasi. Tyttö palasi takaisin leikkeihinsä. Sen päivän kysymykseen halaus vastauksena riitti. Mutta varmasti tulisi uusi hetki, jolloin kysymys esitettäisiin minulle uudestaan. Osaisinko vastata hänelle seuraavalla kerralla? Ehkä en. Mutta eräästä asiasta olin varma. Vaikkei kukaan koskaan osaisi selittää tuolle lapselle miksi, jonain päivänä hänen pimeä tiensä näkisi taas pilkahduksen valoa. Pilkahduksen toivoa, turvallisuutta ja uudenlaista vahvuutta. Jonain päivänä hän katsoisi taakseen ja pystyisi sanomaan, että kaikki se paha, raskas ja uuvuttava on lopultakin takanapäin.

Kärsimystie ei koskaan unohdu eikä selitystä ehkä ole, mutta varmaa on se, että lopulta valo voittaa pimeyden.

Sini Kirvesmäki

Kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnassa lastenohjaajana.