Linja-autossa käy kuhina. Jotkut istuvat hiljaa paikoillaan, jotkut eivät malta edes hetkeksi rauhoittua aloilleen.
"Onko vielä pitkä matka, mikä se paikka on, saako siellä leikkiä?"
Kysymystulvan takaa saattaa aistia jännityksen, joka kuplii monen pienen vatsanpohjassa. Tätä päivää on viikkokaupalla odotettu, ja nyt se vihdoin koitti. Retkipäivä.
Saavumme rantaan ja joudumme perinteisesti toppuuttelemaan innokkaimpia kerholaisia, etteivät he syöksy suin päin veteen.
"Ai onko tuo se lossi? Onpa outo, voiko sillä edes soutaa?"
Nelivuotiaan kommentti saa hymyn kasvoilleni. Lossi irtautuu rannasta kyydissään vaihteeksi lauma hiljaisia lapsia. Ketään ei kuulemma jännitä. Rohkenen silti hieman epäillä. :)
Päivä vierähtää yhteisen tuokion, ruokailun ja leikkien parissa. Aurinko hellii päiväämme, samoin saaressa jo kauniina kukkivat kielot. Seuraan lasten leikkejä, ja haikeus valtaa mieleni. Taas on se aika vuodesta, kun ikimuistoisen retkipäivän jälkeen joudumme hyvästelemään osan kerholaisista. Lapsista on ehtinyt kahden vuoden aikana tulla meille ohjaajille hyvin läheisiä.
Hiekkalaatikolla istuu tyttö, joka ei pari vuotta sitten uskaltanut sanoa muille sanaakaan. Nyt hän rakentaa hiekkakakkuja jutellen ja naureskellen muiden lasten kanssa. Poika, joka ei aikanaan raaskinut irrottaa otettaan äitinsä kädestä, juoksentelee nyt innokkaasti jalkapallon perässä. Ja tuo tyttö, joka välillä hakee halauksen meiltä aikuisilta, ja palaa takaisin leikkimään… Tuo tyttö on päässyt surussaan eteenpäin, pienin askelin. Olo on niin valtavan etuoikeutettu ja kiitollinen. Jokainen lapsi on saanut itsevarmuutta ja rohkeutta siirtyä elämässään seuraavaan vaiheeseen, koulutielle.
Huomaan toivovani vain yhtä asiaa. Kunpa nuo pienet orastavat siivet, jotka lasten selässä ovat alkaneet kasvaa, saisivat rauhassa jatkaa kasvuaan ja vahvistua. Vaikka elämä toisi tullessaan minkälaisia haasteita tahansa, toivon että jokaisella lapsella olisi rohkeutta jakaa ajatuksiaan ja ennen kaikkea tulla kuulluiksi. Kun vain maltamme pysähtyä ja kysyä, lapsi kyllä kertoo. Ilot ja surut, kiitoksen ja huolen aiheet.
Mieleeni kumpuaa tuttu kappale kiteyttäen haikeat ajatukseni:
"Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin. Teille laulamme nyt näkemiin. Turvallista matkaa me toivotamme näin, on aika purjeet nostaa ylöspäin. Turvallista matkaa, aalloilla elämän. Kanssa hyvän ystävän."
Kotimatkalla linja-autossa on hiljaista. Vieressäni istuva pieni nelivuotias laskee päänsä olkapäälleni ja nukahtaa. Pieni käsi hivuttautuu salaa oman käteni päälle ja jää siihen. Minun työni hänen kohdallaan on tehty, eikä minun auta kuin toivottaa hänelle turvallista matkaa ja toivoa, että jotain eväitä olen hänen matkaansa onnistunut antamaan.
Sini Kirvesmäki
Kirjoittaja toimii Alavuden seurakunnassa lastenohjaajana.
"Onko vielä pitkä matka, mikä se paikka on, saako siellä leikkiä?"
Kysymystulvan takaa saattaa aistia jännityksen, joka kuplii monen pienen vatsanpohjassa. Tätä päivää on viikkokaupalla odotettu, ja nyt se vihdoin koitti. Retkipäivä.
Saavumme rantaan ja joudumme perinteisesti toppuuttelemaan innokkaimpia kerholaisia, etteivät he syöksy suin päin veteen.
"Ai onko tuo se lossi? Onpa outo, voiko sillä edes soutaa?"
Nelivuotiaan kommentti saa hymyn kasvoilleni. Lossi irtautuu rannasta kyydissään vaihteeksi lauma hiljaisia lapsia. Ketään ei kuulemma jännitä. Rohkenen silti hieman epäillä. :)
Päivä vierähtää yhteisen tuokion, ruokailun ja leikkien parissa. Aurinko hellii päiväämme, samoin saaressa jo kauniina kukkivat kielot. Seuraan lasten leikkejä, ja haikeus valtaa mieleni. Taas on se aika vuodesta, kun ikimuistoisen retkipäivän jälkeen joudumme hyvästelemään osan kerholaisista. Lapsista on ehtinyt kahden vuoden aikana tulla meille ohjaajille hyvin läheisiä.
Hiekkalaatikolla istuu tyttö, joka ei pari vuotta sitten uskaltanut sanoa muille sanaakaan. Nyt hän rakentaa hiekkakakkuja jutellen ja naureskellen muiden lasten kanssa. Poika, joka ei aikanaan raaskinut irrottaa otettaan äitinsä kädestä, juoksentelee nyt innokkaasti jalkapallon perässä. Ja tuo tyttö, joka välillä hakee halauksen meiltä aikuisilta, ja palaa takaisin leikkimään… Tuo tyttö on päässyt surussaan eteenpäin, pienin askelin. Olo on niin valtavan etuoikeutettu ja kiitollinen. Jokainen lapsi on saanut itsevarmuutta ja rohkeutta siirtyä elämässään seuraavaan vaiheeseen, koulutielle.
Huomaan toivovani vain yhtä asiaa. Kunpa nuo pienet orastavat siivet, jotka lasten selässä ovat alkaneet kasvaa, saisivat rauhassa jatkaa kasvuaan ja vahvistua. Vaikka elämä toisi tullessaan minkälaisia haasteita tahansa, toivon että jokaisella lapsella olisi rohkeutta jakaa ajatuksiaan ja ennen kaikkea tulla kuulluiksi. Kun vain maltamme pysähtyä ja kysyä, lapsi kyllä kertoo. Ilot ja surut, kiitoksen ja huolen aiheet.
Mieleeni kumpuaa tuttu kappale kiteyttäen haikeat ajatukseni:
"Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin. Teille laulamme nyt näkemiin. Turvallista matkaa me toivotamme näin, on aika purjeet nostaa ylöspäin. Turvallista matkaa, aalloilla elämän. Kanssa hyvän ystävän."
Kotimatkalla linja-autossa on hiljaista. Vieressäni istuva pieni nelivuotias laskee päänsä olkapäälleni ja nukahtaa. Pieni käsi hivuttautuu salaa oman käteni päälle ja jää siihen. Minun työni hänen kohdallaan on tehty, eikä minun auta kuin toivottaa hänelle turvallista matkaa ja toivoa, että jotain eväitä olen hänen matkaansa onnistunut antamaan.
Sini Kirvesmäki
Kirjoittaja toimii Alavuden seurakunnassa lastenohjaajana.
Kommentit
Lähetä kommentti