Sinä iltapäivänä lähden pitkälle lenkille vauvan kanssa. Nostan
pienen, veikeän tyttöni, jonka vaimoni on pukenut lämpimästi
hiirihuppariin. Hiirihuppari on aika hauska. Siinä on vaaleanharmaa
korvallinen huppu. Kyllä tyttö se päällä muistuttaa hieman pientä, söpöä
metsähiirtä. Vauva syliin ja ulos.
Asettelemme tytön huolellisesti vaunukoppaan ja lähdemme matkaan. Vaikka toukokuu on ollut ennätyksellisen helteinen, on ilma äkisti viilentynyt. Nyt Länsi-Suomea pyyhkivät kirpeät puuskat. Ne riipivät puista lehtiä ja oksia. Tiedän kuitenkin suojaisan reitin. Ja koska vaatetta on tarpeeksi niin isällä kuin vauvalla, mikäs siinä on vaunuillessa. Äitillä on meno, jossa hän viipyy pari tuntia.
Otan suunnakseni koulun ohitse vievän tien. Päätän kävellä vähän aikaa keskustassa ja kääntyä sitten syrjemmille teille. Liikkeelle siis. Aluksi vauva vähän vaunuissa potkii ja ääntelee, mutta nukahtaa pian rattaiden ja askelten toisteiseen äännähtelyyn. Vaunujen suuta peittävät tuulelta suojaavat harsot.
Melkein heti koen sen, että tuntuu tosi hyvältä kävellä. Tuntuu hyvältä olla ulkona. Mietin, mikähän minuun oikein on viime vuosina mennyt. Kovin usein olen jumahtanut koneiden ääreen sisätiloihin, minä joka alle kaksikymppisenä kolusin kotiseutuni metsiä kaikkina vuodenaikoina ja tein kesäisin ja syksyisin pitkiä erävaelluksia painava rinkka selässäni. Elämäntilanteet muuttuvat. Ja kai kyse on ollut omasta valinnastanikin. Sosiaalista mediaa voi myös helposti syyttää.
Kävellessä keskustasta kohti metsäistä asuinaluetta päätän, että tänä kesänä kyllä kävelen ja retkeilen. Vauvan kanssa siihen on hyvä syykin ja eteenpäin sysäävä motivaatio.
Muistelen vuosien takaista kävelyretkeä Helsingissä. Olin siellä työreissulla. Kun isä asui siellä viikot, oli pääkaupungissa aina yösija. Silloin tällöin tuli myös käveltyä. Tuolloin oli alkukesä, ja kuljin rantatiellä Arabianrannassa, jossa meri kävi kiville. Vastaan tuli monia ihmisiä, lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia ja pari hoippuen kulkevaa tupakkamiestäkin. Minusta oli hyvä käydä rantatietä, kulkea aiemmin tuntematonta reittiä ja antaa tuulen pyyhkiä kasvoja. Silloinkaan minulla ei ollut kiire minnekään. Minä vain kuljin ja olin meren rannalla, katsoin, kuinka hanhiparvi lensi pääni ylitse ja laskeutui. Se kävelyretki oli jostain syystä erityinen, jäi mieleen. Kai siksi, että sain kokea kulkiessa eräänlaista mielen ja ajattelun avaruutta. Mieleenpainuvuus liittyi myös siihen, että en ollut käynyt Arabianrannassa koskaan aikaisemmin. Uusissa paikoissa ja uusilla tiellä voi kokea elävänsä tietoisemmin, intensiivisemmin kuin tutuissa ja turvallisissa ympäristöissä.
Vaunut kierivät asvaltilla. Tuuli pyyhkii puita ja katuja. Vauva nukkuu tyytyväisenä. Ei taida tietää tuulesta pienoinen mitään. Olen pian järvenrannassa, mutta en halua nyt vedenäärelle. Tiedän, että siellä tuulee lujaa. Tulen vaunujen kanssa jyrkkään alamäkeen. Nostan vaunuja takapyörien varaan hieman, ettei tyttö valu mytyksi vaunujen perälle, ja mäen alta käännyn oikeaan, hiekkatielle. Arvelen pääseväni sitä kautta syvemmälle metsään ja lopulta keskustan toiselle laidalle.
Mietin Jeesusta. Jeesuskin kävelee evankeliumeissa paljon. Mestari kulutti sandaalinpohjiaan Galilean teillä ja poluilla ja vesikävelykin tuli tutuksi. Toisin kuin serkku Johannes, joka eleli ankkuroituneena autiomaan hiekkoihin, Jeesus liikkui paikasta toiseen. Syrjäkolkkia koluttuaan hän saapui lopulta tiensä päähänsä, Jerusalemiin.
Mietin, olikohan Jeesuksella kävelyyn liittyvä filosofia. Ehkä mestarimme käveli siksi, että halusi itse mennä ihmisten luokse. Hän ei jäänyt odottamaan heitä, vaan meni sinne, missä kansa oli ja eli. Kävelijänä Jeesus oli kuin monet hänen aikansa puhujat, profeetat ja opettajat. He kaikki kiertelivät. Myös jotkut tuon ajan filosofit ja älyniekat, kuten pahennusta herättäneet kyynikot, harrastivat tällaista kiertelyä. Ehkäpä Jeesuksenkin kuljeskelu nousi tästä taustasta, Jeesuksen parantajan ja opettajan hommasta ja sen luonteesta. Ehkä Jeesus halusi tavoittaa sanomallaan mahdollisimman monet. Jeesus ei jäänyt kotisynagogan suojiin odottamaan kuulijoita, vaan jalkautui ihmisten pariin. Kulkemalla paikasta toiseen Jeesus kohtasi paljon erilaisia ihmisiä, ja hidas matkanteko sai aikaan sen, että hänellä oli kansalle aikaa.
Hiekkatie jatkuu. Hakkuuaukean läpi kulkiessani tuuli tuntuu viileältä, vaikka päällä on hyvästi vaatetta. Kiihdytän kulkuani. Kun aukea loppuu, tie saapuu kuivalle mäntykankaalle. Siellä täällä on myös kallioita. Lupiinit, nuo jokavuotiset yleisöosastokirjoitusten aiheet, kukkivat tänä vuonna varhain. Näkymä on kaunis ja jotenkin elämäntäyteinen.
Palaan keskustaan leikkipuiston kautta, sitten vaimo saapuukin menostaan ja palaamme kotiin. Kun vedän kengät jalastani, totean, että olipa hyvä käydä pitkällä lenkillä. Pari tuntia vauvan kanssa meni kuin siivillä. Kävellessä todella aistii väkevän elämänkudelman ja Jumalan hyvän maailman upeuden. Kävellessä mieli tyyntyy. On aikaa kuunnella sisintään hiljaisuudessa. Mieli ikään kuin selkeytyy ja raikastuu – elpyy. Siksi kannattaa kävellä ja antaa jalkojen viedä kohti tuntemattomia maita, tuntemattomia näkymiä, kuten kirjailija Henry David Thoreau kirjassaan Kävelemisen taito kiteyttää: ”Täysin uusi näkymä on suuri onni”.
Markus Partanen
Kirjoittaja toimii seurakuntapastorina Alavuden seurakunnassa.
Asettelemme tytön huolellisesti vaunukoppaan ja lähdemme matkaan. Vaikka toukokuu on ollut ennätyksellisen helteinen, on ilma äkisti viilentynyt. Nyt Länsi-Suomea pyyhkivät kirpeät puuskat. Ne riipivät puista lehtiä ja oksia. Tiedän kuitenkin suojaisan reitin. Ja koska vaatetta on tarpeeksi niin isällä kuin vauvalla, mikäs siinä on vaunuillessa. Äitillä on meno, jossa hän viipyy pari tuntia.
Otan suunnakseni koulun ohitse vievän tien. Päätän kävellä vähän aikaa keskustassa ja kääntyä sitten syrjemmille teille. Liikkeelle siis. Aluksi vauva vähän vaunuissa potkii ja ääntelee, mutta nukahtaa pian rattaiden ja askelten toisteiseen äännähtelyyn. Vaunujen suuta peittävät tuulelta suojaavat harsot.
Melkein heti koen sen, että tuntuu tosi hyvältä kävellä. Tuntuu hyvältä olla ulkona. Mietin, mikähän minuun oikein on viime vuosina mennyt. Kovin usein olen jumahtanut koneiden ääreen sisätiloihin, minä joka alle kaksikymppisenä kolusin kotiseutuni metsiä kaikkina vuodenaikoina ja tein kesäisin ja syksyisin pitkiä erävaelluksia painava rinkka selässäni. Elämäntilanteet muuttuvat. Ja kai kyse on ollut omasta valinnastanikin. Sosiaalista mediaa voi myös helposti syyttää.
Kävellessä keskustasta kohti metsäistä asuinaluetta päätän, että tänä kesänä kyllä kävelen ja retkeilen. Vauvan kanssa siihen on hyvä syykin ja eteenpäin sysäävä motivaatio.
Muistelen vuosien takaista kävelyretkeä Helsingissä. Olin siellä työreissulla. Kun isä asui siellä viikot, oli pääkaupungissa aina yösija. Silloin tällöin tuli myös käveltyä. Tuolloin oli alkukesä, ja kuljin rantatiellä Arabianrannassa, jossa meri kävi kiville. Vastaan tuli monia ihmisiä, lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia ja pari hoippuen kulkevaa tupakkamiestäkin. Minusta oli hyvä käydä rantatietä, kulkea aiemmin tuntematonta reittiä ja antaa tuulen pyyhkiä kasvoja. Silloinkaan minulla ei ollut kiire minnekään. Minä vain kuljin ja olin meren rannalla, katsoin, kuinka hanhiparvi lensi pääni ylitse ja laskeutui. Se kävelyretki oli jostain syystä erityinen, jäi mieleen. Kai siksi, että sain kokea kulkiessa eräänlaista mielen ja ajattelun avaruutta. Mieleenpainuvuus liittyi myös siihen, että en ollut käynyt Arabianrannassa koskaan aikaisemmin. Uusissa paikoissa ja uusilla tiellä voi kokea elävänsä tietoisemmin, intensiivisemmin kuin tutuissa ja turvallisissa ympäristöissä.
Vaunut kierivät asvaltilla. Tuuli pyyhkii puita ja katuja. Vauva nukkuu tyytyväisenä. Ei taida tietää tuulesta pienoinen mitään. Olen pian järvenrannassa, mutta en halua nyt vedenäärelle. Tiedän, että siellä tuulee lujaa. Tulen vaunujen kanssa jyrkkään alamäkeen. Nostan vaunuja takapyörien varaan hieman, ettei tyttö valu mytyksi vaunujen perälle, ja mäen alta käännyn oikeaan, hiekkatielle. Arvelen pääseväni sitä kautta syvemmälle metsään ja lopulta keskustan toiselle laidalle.
Mietin Jeesusta. Jeesuskin kävelee evankeliumeissa paljon. Mestari kulutti sandaalinpohjiaan Galilean teillä ja poluilla ja vesikävelykin tuli tutuksi. Toisin kuin serkku Johannes, joka eleli ankkuroituneena autiomaan hiekkoihin, Jeesus liikkui paikasta toiseen. Syrjäkolkkia koluttuaan hän saapui lopulta tiensä päähänsä, Jerusalemiin.
Mietin, olikohan Jeesuksella kävelyyn liittyvä filosofia. Ehkä mestarimme käveli siksi, että halusi itse mennä ihmisten luokse. Hän ei jäänyt odottamaan heitä, vaan meni sinne, missä kansa oli ja eli. Kävelijänä Jeesus oli kuin monet hänen aikansa puhujat, profeetat ja opettajat. He kaikki kiertelivät. Myös jotkut tuon ajan filosofit ja älyniekat, kuten pahennusta herättäneet kyynikot, harrastivat tällaista kiertelyä. Ehkäpä Jeesuksenkin kuljeskelu nousi tästä taustasta, Jeesuksen parantajan ja opettajan hommasta ja sen luonteesta. Ehkä Jeesus halusi tavoittaa sanomallaan mahdollisimman monet. Jeesus ei jäänyt kotisynagogan suojiin odottamaan kuulijoita, vaan jalkautui ihmisten pariin. Kulkemalla paikasta toiseen Jeesus kohtasi paljon erilaisia ihmisiä, ja hidas matkanteko sai aikaan sen, että hänellä oli kansalle aikaa.
Hiekkatie jatkuu. Hakkuuaukean läpi kulkiessani tuuli tuntuu viileältä, vaikka päällä on hyvästi vaatetta. Kiihdytän kulkuani. Kun aukea loppuu, tie saapuu kuivalle mäntykankaalle. Siellä täällä on myös kallioita. Lupiinit, nuo jokavuotiset yleisöosastokirjoitusten aiheet, kukkivat tänä vuonna varhain. Näkymä on kaunis ja jotenkin elämäntäyteinen.
Palaan keskustaan leikkipuiston kautta, sitten vaimo saapuukin menostaan ja palaamme kotiin. Kun vedän kengät jalastani, totean, että olipa hyvä käydä pitkällä lenkillä. Pari tuntia vauvan kanssa meni kuin siivillä. Kävellessä todella aistii väkevän elämänkudelman ja Jumalan hyvän maailman upeuden. Kävellessä mieli tyyntyy. On aikaa kuunnella sisintään hiljaisuudessa. Mieli ikään kuin selkeytyy ja raikastuu – elpyy. Siksi kannattaa kävellä ja antaa jalkojen viedä kohti tuntemattomia maita, tuntemattomia näkymiä, kuten kirjailija Henry David Thoreau kirjassaan Kävelemisen taito kiteyttää: ”Täysin uusi näkymä on suuri onni”.
Markus Partanen
Kirjoittaja toimii seurakuntapastorina Alavuden seurakunnassa.
Kommentit
Lähetä kommentti