Entinen jalkapalloilija David Beckham on uransa jälkeen
kokeillut monenlaisia juttuja. Hän on työskennellyt urheilu-uransa jälkeen
valokuva- ja mainosmallina ja suunnitellut omaa nimeään kantavan
deodoranttimalliston. Varmaan hän on ehtinyt tehdä muutakin, mutta uutena
aluevaltauksena hän on ollut mukana dokumenttielokuvien tekemisessä.
Eräässä dokumentissa Beckham vierailee eri puolilla maailmaa
eri ihmisten, heimojen ja kulttuurien parissa opettaen heille joukkuehenkeä ja
terveitä elämäntapoja jalkapallon avulla. Kylän pelatessa ystävyysotteluita
suuren tähden kanssa hän samalla opetellee ihmisten tapoja ja kulttuuria.
Konsepti ei sinänsä ole uusi tai ihmeellinen. Suuri nimi jalkapallonsa kanssa
on kuitenkin ”se juttu” tässä matkailuohjelmassa.
Kierrellessään maailmaa Beckham löytää itsensä Amazonin
viidakosta. Hän kohtaa siellä alkuperäisheimon. He ovat hampaisiin asti
aseistettuja paikallisilla mukilointivälineillä ja he tulevat katsomaan
kalpeanaamaista muukalaista kuvausryhmineen. Aiemmin Beckham oli sanonut: ”Jos
minut tunnistetaan, olen todella otettu.”. Näin oli joidenkin heimojen kanssa
käynyt, mutta tähän viidakkoon ei sähköpiuhoja oltu vedetty. Kodin
sisustustakin hallitsi ennemminkin metsästysvälineet kuin taulu-TV. Tapaaminen
oli kuitenkin rauhallinen ja pian päästiinkin jo vaihtamaan ajatuksia.
Koomiseksi tilanteen teki se, että sen lisäksi, että
heimolaiset eivät tunteneet Beckhamia, eivät he tietäneet mitään
jalkapallostakaan. Siellä fudis-stara sitten koitti selittää, että
jalkapallossa potkitaan palloa kahden tolpan väliin. Sanoessaan, että hän tekee
sitä työkseen ja saa siitä rahaa, hän saa kuulijat katsomaan toisiaan
kysyvästi: Mikä on raha? Mikä on työ? Sellaisia käsitteitä kun ei tässä
porukassa ollut. Kaikki arkinen aherrus tehdään yhteisön hyväksi ja
hengenpitimiksi. Ei auta muuta kuin todeta: Tämä olikin hieman vaikeampi rasti.
Miten vaikeaa onkaan selittää toiselle jotain sellaista,
josta toisella ei ole mitään käsitystä. Miten saisin hänet ymmärtämään, mistä
tässä on kyse? Vaikka asia olisi itselle päivänselvä, voi se toiselle tuntua
olevan aivan kiertoradan ulkopuolelta tullutta.
Samaan asiaan törmään rippileirillä joka vuosi. Olemme
vaikean asian äärellä: Mikä tai kuka Jumala on? Millainen Jumala on? Miten
Jumala tulisi ymmärtää? Nämä ovat todella vaikeita kysymyksiä. Miten selittää
rajalliselle ihmiselle jostakin mikä on ääretöntä, rajatonta ja ikuista.
Kaikkialla, kaikessa, kaiken aikaa, mutta jossa kuitenkin on jotain sellaista,
jonka kaltaisia me olemme. Mikä on se henki, jota käsittämättömyydessään
kuitenkin voidaan kutsua Isäksi ja jonka varassa me elämme, olemme ja liikumme.
Se on kuin yrittäisi puristaa vettä kämmenissään todeten, että vajaaksi jää
tämäkin yritys.
Tämä tuntuu välillä samalta kuin yrittäisi selittää kaloille,
että on olemassa veden yläpuolista elämää tai Saharassa elämänsä eläneelle,
millainen on kesäinen suomalainen järvimaisema. Silti tartun tähän haasteeseen,
niin kuin olen tarttunut jo 16 vuotta joka kesä. Milloin isosena, milloin
apuohjaajana, milloin työntekijänä.
Vaikka voisi ajatella tämän asian olevan loppuun kaluttu, ei
se koskaan jää tylsäksi tai tarkoituksettomaksi. Vaikka rippikoulussa emme voi
Jumalaa näyttää, niin että sen voisi käsin tuntea ja silmin nähdä, voimme
kuitenkin oppia jotain erityistä. Sillä Jumalan olemassaolo on aivan muuta kuin
jonkun olion olemassaolo. Se ei ole jonkun olion tai olennon näkemistä, vaan
kaiken näkemistä Jumalan todellisuudesta käsin. Ja tämän voi jokainen itse
tuntea ja kokea. Vaikka Jumala jää lopulta salaisuudeksi, voi rippikoulun
jälkeen sanoa tietävänsä ainakin jotain varmaa Jumalasta.
Juho Loukasmäki
Kirjoittaja työskentelee nuorisotyönohjaajana Alavuden
seurakunnassa.
Kommentit
Lähetä kommentti