Uinuva Kalambakan pikkukaupunki Meteoran vuorten juurella heräilee varhaiseen aamuun: muuan kreikkalaismies myy vesimeloneita avolava-autostaan ja jossain korkealla harjanteella huhuaa lintu.
Meteoran vuoret ovat vanhat niin kuin maa voi olla. Noin kuusikymmentä miljoonaa vuotta ne ovat seisseet Pindus-vuorten reunalla saatuaan syntynsä maanjäristysten ja eroosion ahjossa kauan, kauan ennen ihmistä.
Tunnen olevani puhallus tuulessa vuorten rinnalla. Ulkopuolinen, joka ei kuulu tänne, mutta joka vaeltelee tämän yhden päivän vuorilla pohtien niiden merkitystä.
Otan ensimmäiset askeleet vuoripolulla. Alkumatkan taivallukseni kulkee kevyesti kivettyä kulku-uraa, joka suikertaa käärmeenä ylös solaa.
Vastaan tuleva, ryppyinen kreikkalaismummo tervehtii iloisesti:
– Kalimera, ”hyvää päivää”!
Hiki alkaa virrata etelän paahtavassa auringossa. Olen kuin kirjailija J.R.R. Tolkienin Yksinäistä vuorta kohti kulkeva Bilbo tai John Bunyanin klassikon Kristityn vaelluksen päähenkilö Kristitty vaikeuksien vuorella.
”Vuori korkea, tietenkin vaivalloinen./ Kuitenkin kulkea läpi ahdingoitten/ aion perille tälle vuorelle”, hän laulaa.
Vuori on koettelemuksen vertauskuva. Vuori katkaisee tien tai ainakin hidastaa kulkua.
Jaan Bunyanin Kristityn tavoitteen perille pääsystä. Haluan ponnistella ja päästä eteenpäin. Jaksan virvoittavan lähdeveden ja suolapähkinöiden voimalla ja saavun lopulta ensimmäisen vuoren laelle, korkealle hiekkakivipaadelle, jonne on noustava kallioon hakattuja, kapeita portaita pitkin.
Vuoren laelta löytämäni luostarin pihoille käy leppeä tuuli. Moni Agia Trias, Pyhän Kolminaisuuden luostari on seissyt korkeuksissa tiettävästi kuutisensataa vuotta, katsellut alas laaksoon ja etemmäs Pindus-vuorille.
Kilvoituspaikka toimii edelleen. Tuuheapartainen munkki apureineen nikkaroi parhaillaan uusia ikkunoita.
Hiljennyn viileässä kirkossa.
Sytytän tuohuksen.
Katselen näköaloja kotkan perspektiivistä. Pystysuora vuoren seinämä putoaa satoja metrejä alas pikkukaupunkiin. Jyrkänteen reunalta putoaminen tietäisi varmaa kuolemaa.
Muinaisille munkeille vuori on tarjonnut kilvoitusrauhan ja turvan. Kun ylös on päässyt ainoastaan tikkailla tai köysivinssillä, on vuori ollut käytännössä valloittamaton.
Vuorille on helppo kätkeytyä ja paeta vieraan vallan vainolaista. Kuin härkiä Hiidenkivelle paenneet Jukolan veljekset ovat ihmiset kiivenneet Meteoran kivimetsän varjeluksiin.
”Missä olisimme nyt me ilman tätä kiveä? Tuolla korvessahan rapana ja raatoina vetelisimme, kurjat”, Juhani toteaa.
Vuori suojaa.
Jatkan kulkuani kauemmas vuorille, toisille töyräille, jotka siintävät luoteessa. Kaukaisten, valtavien kivipilareiden nokassa kököttää luostareita kuin korppeja korpikuusten latvoissa.
Mielessäni ei ole haikeaa ikävöintiä vuorten tuolle puolen niin kuin kirjailija Veikko Huovisen eteerisen Siintävät vuoret -romaanin päähenkilöllä Reimalla, jolle vuoret ja vuorten takainen maa on suuren kaipauksen kohde. Vuorien takana kaikki on paremmin. Siellä on elämä ja kauneus, haaveiden maa.
Kirjassa Reima matkaa yli vuorten, mutta kaipaus tuntuu jäävän. Se jatkaa sisimmän jäytämistä, elämistä sielun sopukoissa.
Vuori ei ole maaginen uudeksi luoja. Mikäpä täällä maailmassa sellaista olisikaan?
Mieleeni muistuvat muuan pyhiinvaeltajatoverin sanat vuosien takaa:
– Minä vähän säälin heitä, jotka lähtevät Intiaan Himalajalle tai Tiibetiin ja haluavat muuttaa kaiken. Ei ihminen muutu tai elämä nytkähdä yllättäen uuteen asentoon jonkun Intian matkan myötä.
Muistan myönnelleeni. Kuljimme Athosvuoren alarinteillä. Oli kuulas helmikuun päivä ja kevät teki tuloaan Pyhälle vuorelle, vuoripuro solisi.
Olinko odottanut munkkien valtakunnalta liikaa, enpä kai, mutta yhtä kaikki: vuori voi merkitä pohjatonta kaipausta ja ylisuuria odotuksia. Tällaisena symbolina se on arvoituksellinen: vaikka tiedostaisikin oman vuorensa, usein kuitenkin lähtee matkalleen. Jokin ajaa eteenpäin – ehkä pelko suolapatsaaksi jämähtämisestä, ehkä toivo paremmasta. Vuori vetää puoleensa.
Ehkä parempi onkin kulkea kohti vuoria. Vaikka omat haaveilut eivät tulisikaan lihaksi, vaikka kaipaus aina jäisi, on ainakin liikkeessä ja yrittää.
Jo kuljettu matka kohti vuoria on tärkeä, vaikka huippu jäisikin saavuttamatta.
Astelen pikitien reunaa ja kapeaa polkua vehmaiden pensaiden siimeksessä. Kaskaiden säkätys täyttää tienoon. Ennen pitkää saavun Roussanoun nunnaluostariin. Se henkii olemuksellaan puhtautta ja kuria. Miljöö on siisti, kukkaistutukset taiten hoidettuja.
Oviaukolla iäkäs nunna myy hunajaa.
Vuori on Jumalan etsijöiden vetäytymisen keidas. Rukouksen miehet ja naiset kohottautuvat kohti pyhää korkealla, vaikeapääsyisellä paikalla.
Aivan kuin vuori poikkeaa tasaisesta maisemasta, eroaa luostari maailmasta. Elämä kulkee ainakin ulkoisilta puitteiltaan toisin, vaikka ihminen on minusta kaikkialla aika sama, hymy ja kyynel yhtäläinen.
Vuorelle nousulla on pitkät hengelliset juurensa. Ylös on Jumalan suunta.
Raamatussa ihminen kohtaa Korkeimman usein juuri vuorella: Nooa karauttaa arkkinsa Araratin rinteille, ja liitto hänen ja Jumalan välillä solmitaan. Aabraham kiipeää vuorelle uhratakseen poikansa. Mooses kohtaa Jumalan vuorella erämaavaelluksellaan. Laki annetaan ja liitto solmitaan. Jerusalemin Temppelivuoren kaikkein pyhimmässä, kosmoksen keskipisteessä, asuu itse Jumala.
Jeesus on vuorella erämaaretriittinsä aikana, saarnaa vuorisaarnansa ja lähtee kirkastusvuorelta kohti Golgatan kumpua. Paavali julistaa ateenalaisille ”tuntemattomasta Jumalasta” Areiopagilla. Kukkulalla.
Vuori on pelastushistorian ydintapahtumien näyttämö, taivaan ja maan leikkauskohta.
Päivä on jo pitkällä. Aurinko porottaa.
Vuorilta laskeutuminen alkaa, mutta ennen kuin tulen asutuksen pariin, on edessä vielä nousu Pyhän Nikolaos Anapausaksen luostariin. Portaat kulkevat ylös kuivaa, kivistä rinnettä.
Vilvoittelen kesken kapuamisen luolakappelissa ja pesen kasvoni kylmällä vedellä korkealla tasanteella, jonka kaiteeseen on nikkaroitu Kristus-monogrammit.
Erotan vastapäisen vuoren rinteellä kiipeilijöitä ja joitain raunioituneita rakennelmia.
Meteoraan rakentajat ovat uhmanneet luonnonvoimia.
Oma reittini on turvallinen polku ja tienvieri, mutta moni on riskeerannut elämänsä kiipeillessään näillä seinämillä.
Vuori mittaa, opettaa nöyryyttä.
”Vuorta ei koskaan valloiteta. Vuoria ei voi voittaa, mutta voitat itsesi”, vuorikiipeilijä James Whittaker onkin osuvasti sanonut.
Tie laskeutuu alas laaksossa kyyhöttävään hiljaiseen Kastrakin kylään. Patikoin sieltä läheiselle rautatieasemalle. Aseman varjossa harvahampainen serbialaisukko, 63, nauttii virvokkeita. Pölyisine varpaineen hän kertoo asuneensa Kreikassa kaksi vuosikymmentä ja haaveilevansa muutosta kotimaahansa. Aika kuumilla vuorilla on tehnyt tehtävänsä.
Katsahdan vielä ylös. Kierros suurten paasien kätköissä on valanut sydämeeni vapautta ja tyyneyttä. Jylhät maan kölit luovat tunnun järkähtämättömyydestä ja aikakausien jatkumosta.
Tuntuu helpolta yhtyä kirjailija Henry David Thoreaun esittämään ajatukseen, että vuoret kertovat maailmankaikkeuden suunnittelijan suuruudesta. Vuoret eivät ole turhakkeita. Niillä on oma viisautensa, joka opettaa, että myös tasangolla on sijansa maailmassa.
”Mikään kohta maassa ei ole niin matalalla, etteikö sieltä erottaisi taivasta”, Thoreau sanoo.
Astun junaan, jätän vuoret ja pian olenkin jo Välimerellä.
Meteoran vuoret ovat vanhat niin kuin maa voi olla. Noin kuusikymmentä miljoonaa vuotta ne ovat seisseet Pindus-vuorten reunalla saatuaan syntynsä maanjäristysten ja eroosion ahjossa kauan, kauan ennen ihmistä.
Tunnen olevani puhallus tuulessa vuorten rinnalla. Ulkopuolinen, joka ei kuulu tänne, mutta joka vaeltelee tämän yhden päivän vuorilla pohtien niiden merkitystä.
Otan ensimmäiset askeleet vuoripolulla. Alkumatkan taivallukseni kulkee kevyesti kivettyä kulku-uraa, joka suikertaa käärmeenä ylös solaa.
Vastaan tuleva, ryppyinen kreikkalaismummo tervehtii iloisesti:
– Kalimera, ”hyvää päivää”!
Hiki alkaa virrata etelän paahtavassa auringossa. Olen kuin kirjailija J.R.R. Tolkienin Yksinäistä vuorta kohti kulkeva Bilbo tai John Bunyanin klassikon Kristityn vaelluksen päähenkilö Kristitty vaikeuksien vuorella.
”Vuori korkea, tietenkin vaivalloinen./ Kuitenkin kulkea läpi ahdingoitten/ aion perille tälle vuorelle”, hän laulaa.
Vuori on koettelemuksen vertauskuva. Vuori katkaisee tien tai ainakin hidastaa kulkua.
Jaan Bunyanin Kristityn tavoitteen perille pääsystä. Haluan ponnistella ja päästä eteenpäin. Jaksan virvoittavan lähdeveden ja suolapähkinöiden voimalla ja saavun lopulta ensimmäisen vuoren laelle, korkealle hiekkakivipaadelle, jonne on noustava kallioon hakattuja, kapeita portaita pitkin.
Vuoren laelta löytämäni luostarin pihoille käy leppeä tuuli. Moni Agia Trias, Pyhän Kolminaisuuden luostari on seissyt korkeuksissa tiettävästi kuutisensataa vuotta, katsellut alas laaksoon ja etemmäs Pindus-vuorille.
Kilvoituspaikka toimii edelleen. Tuuheapartainen munkki apureineen nikkaroi parhaillaan uusia ikkunoita.
Hiljennyn viileässä kirkossa.
Sytytän tuohuksen.
Katselen näköaloja kotkan perspektiivistä. Pystysuora vuoren seinämä putoaa satoja metrejä alas pikkukaupunkiin. Jyrkänteen reunalta putoaminen tietäisi varmaa kuolemaa.
Muinaisille munkeille vuori on tarjonnut kilvoitusrauhan ja turvan. Kun ylös on päässyt ainoastaan tikkailla tai köysivinssillä, on vuori ollut käytännössä valloittamaton.
Vuorille on helppo kätkeytyä ja paeta vieraan vallan vainolaista. Kuin härkiä Hiidenkivelle paenneet Jukolan veljekset ovat ihmiset kiivenneet Meteoran kivimetsän varjeluksiin.
”Missä olisimme nyt me ilman tätä kiveä? Tuolla korvessahan rapana ja raatoina vetelisimme, kurjat”, Juhani toteaa.
Vuori suojaa.
Jatkan kulkuani kauemmas vuorille, toisille töyräille, jotka siintävät luoteessa. Kaukaisten, valtavien kivipilareiden nokassa kököttää luostareita kuin korppeja korpikuusten latvoissa.
Mielessäni ei ole haikeaa ikävöintiä vuorten tuolle puolen niin kuin kirjailija Veikko Huovisen eteerisen Siintävät vuoret -romaanin päähenkilöllä Reimalla, jolle vuoret ja vuorten takainen maa on suuren kaipauksen kohde. Vuorien takana kaikki on paremmin. Siellä on elämä ja kauneus, haaveiden maa.
Kirjassa Reima matkaa yli vuorten, mutta kaipaus tuntuu jäävän. Se jatkaa sisimmän jäytämistä, elämistä sielun sopukoissa.
Vuori ei ole maaginen uudeksi luoja. Mikäpä täällä maailmassa sellaista olisikaan?
Mieleeni muistuvat muuan pyhiinvaeltajatoverin sanat vuosien takaa:
– Minä vähän säälin heitä, jotka lähtevät Intiaan Himalajalle tai Tiibetiin ja haluavat muuttaa kaiken. Ei ihminen muutu tai elämä nytkähdä yllättäen uuteen asentoon jonkun Intian matkan myötä.
Muistan myönnelleeni. Kuljimme Athosvuoren alarinteillä. Oli kuulas helmikuun päivä ja kevät teki tuloaan Pyhälle vuorelle, vuoripuro solisi.
Olinko odottanut munkkien valtakunnalta liikaa, enpä kai, mutta yhtä kaikki: vuori voi merkitä pohjatonta kaipausta ja ylisuuria odotuksia. Tällaisena symbolina se on arvoituksellinen: vaikka tiedostaisikin oman vuorensa, usein kuitenkin lähtee matkalleen. Jokin ajaa eteenpäin – ehkä pelko suolapatsaaksi jämähtämisestä, ehkä toivo paremmasta. Vuori vetää puoleensa.
Ehkä parempi onkin kulkea kohti vuoria. Vaikka omat haaveilut eivät tulisikaan lihaksi, vaikka kaipaus aina jäisi, on ainakin liikkeessä ja yrittää.
Jo kuljettu matka kohti vuoria on tärkeä, vaikka huippu jäisikin saavuttamatta.
Astelen pikitien reunaa ja kapeaa polkua vehmaiden pensaiden siimeksessä. Kaskaiden säkätys täyttää tienoon. Ennen pitkää saavun Roussanoun nunnaluostariin. Se henkii olemuksellaan puhtautta ja kuria. Miljöö on siisti, kukkaistutukset taiten hoidettuja.
Oviaukolla iäkäs nunna myy hunajaa.
Vuori on Jumalan etsijöiden vetäytymisen keidas. Rukouksen miehet ja naiset kohottautuvat kohti pyhää korkealla, vaikeapääsyisellä paikalla.
Aivan kuin vuori poikkeaa tasaisesta maisemasta, eroaa luostari maailmasta. Elämä kulkee ainakin ulkoisilta puitteiltaan toisin, vaikka ihminen on minusta kaikkialla aika sama, hymy ja kyynel yhtäläinen.
Vuorelle nousulla on pitkät hengelliset juurensa. Ylös on Jumalan suunta.
Raamatussa ihminen kohtaa Korkeimman usein juuri vuorella: Nooa karauttaa arkkinsa Araratin rinteille, ja liitto hänen ja Jumalan välillä solmitaan. Aabraham kiipeää vuorelle uhratakseen poikansa. Mooses kohtaa Jumalan vuorella erämaavaelluksellaan. Laki annetaan ja liitto solmitaan. Jerusalemin Temppelivuoren kaikkein pyhimmässä, kosmoksen keskipisteessä, asuu itse Jumala.
Jeesus on vuorella erämaaretriittinsä aikana, saarnaa vuorisaarnansa ja lähtee kirkastusvuorelta kohti Golgatan kumpua. Paavali julistaa ateenalaisille ”tuntemattomasta Jumalasta” Areiopagilla. Kukkulalla.
Vuori on pelastushistorian ydintapahtumien näyttämö, taivaan ja maan leikkauskohta.
Päivä on jo pitkällä. Aurinko porottaa.
Vuorilta laskeutuminen alkaa, mutta ennen kuin tulen asutuksen pariin, on edessä vielä nousu Pyhän Nikolaos Anapausaksen luostariin. Portaat kulkevat ylös kuivaa, kivistä rinnettä.
Vilvoittelen kesken kapuamisen luolakappelissa ja pesen kasvoni kylmällä vedellä korkealla tasanteella, jonka kaiteeseen on nikkaroitu Kristus-monogrammit.
Erotan vastapäisen vuoren rinteellä kiipeilijöitä ja joitain raunioituneita rakennelmia.
Meteoraan rakentajat ovat uhmanneet luonnonvoimia.
Oma reittini on turvallinen polku ja tienvieri, mutta moni on riskeerannut elämänsä kiipeillessään näillä seinämillä.
Vuori mittaa, opettaa nöyryyttä.
”Vuorta ei koskaan valloiteta. Vuoria ei voi voittaa, mutta voitat itsesi”, vuorikiipeilijä James Whittaker onkin osuvasti sanonut.
Tie laskeutuu alas laaksossa kyyhöttävään hiljaiseen Kastrakin kylään. Patikoin sieltä läheiselle rautatieasemalle. Aseman varjossa harvahampainen serbialaisukko, 63, nauttii virvokkeita. Pölyisine varpaineen hän kertoo asuneensa Kreikassa kaksi vuosikymmentä ja haaveilevansa muutosta kotimaahansa. Aika kuumilla vuorilla on tehnyt tehtävänsä.
Katsahdan vielä ylös. Kierros suurten paasien kätköissä on valanut sydämeeni vapautta ja tyyneyttä. Jylhät maan kölit luovat tunnun järkähtämättömyydestä ja aikakausien jatkumosta.
Tuntuu helpolta yhtyä kirjailija Henry David Thoreaun esittämään ajatukseen, että vuoret kertovat maailmankaikkeuden suunnittelijan suuruudesta. Vuoret eivät ole turhakkeita. Niillä on oma viisautensa, joka opettaa, että myös tasangolla on sijansa maailmassa.
”Mikään kohta maassa ei ole niin matalalla, etteikö sieltä erottaisi taivasta”, Thoreau sanoo.
Astun junaan, jätän vuoret ja pian olenkin jo Välimerellä.
Markus Partanen
Kirjoittaja toimii seurakuntapastorina Alavuden seurakunnassa. Kirjoitus on arkistojuttu ja julkaistu Sana-lehdessä vuonna 2012.
Kommentit
Lähetä kommentti