Saattomatkalla toiveikkaasti

Pitkän harkinnan jälkeen rohkenin kirjoittaa herkästä aiheesta, saattohoidosta. Eväänä minulla on omat tähänastiset kokemukseni, ja lisäksi käytin apunani Saattohoito, Kuolevan tukena -kirjaa, jonka on toimittanut Kirsti Aalto. Näkökulma kirjoituksessani on toivo, joka kantaa läpi elämän loppuun asti.

Siinä saattohoito-huoneen ovella on mietteliäs olo. Tunnen itseni hyvin pieneksi. ”Osaanko? Tiedänkö, mitä sanoa?” Ajatuksia risteilee mielessä. On vain minä ja toinen ihminen ja meidän elämänhistoriat, kokemukset ja tunteet. Päätän olla rohkea ja avaan oven kohti tuntematonta tietä, ajatuksenani viipyä vierellä, ottaa kädestä kiinni ja olla läsnä. Luottaen, että oikeat sanat kyllä annetaan, jos niitä tarvitaan.

Ehdin hänen vierelleen ja huomaan pian, että hän ei jaksa enää puhua. Mutta hän kyllä katsoo silmiin ja ottaa kädestä kiinni. Huomaan silmissä hymyn ja hymyilen takaisin. Uskon, että vaikka hän ei jaksa puhua, hän varmasti kuulee ja niinpä laulan ”maan korvessa kulkevi lapsosen tie..”, sekä muutaman muun laulun, jotka ulkoa osaan. Jonkin ajan kuluttua alan tekemään lähtöä, mutta silloin hän tarttuu tiukemmin kiinni kädestä ja luen silmistä pyynnön ”Ei vielä.” Niinpä jään, suljen kaiken muun pois mielestäni ja vain olen siinä vierellä häntä varten.

Tällaisten tapaamisten jälkeen kohtaa aina silmästä silmään oman elämänsä rajallisuuden. Sitä katsoo taakse päin menneeseen kiitollisin ja haikeinkin mielin. Monenlaista on mahtunut elämään. Sitä suuntaa katseensa menneestä taas toiveikkaasti eteenpäin. Suunnittelee elämää ja tulevaisuutta. Vielä voi olla paljonkin edessä tai sitten ei. Kuitenkin sitä tarttuu juuri tähän hetkeen ja toivoon, joka kantaa läpi elämän. Niin sen pitäisi olla kaikilla, riippumatta lähtökohdista. Pitäisi olla mahdollisuus haaveiluun ja unelmointiin.

 Saattomatkalla olevan ihmisen toivo muuttaa muotoaan. Ei katsotakaan kauas tulevaisuuteen vaan katsotaan siihen lähelle seuraavaan hetkeen tai päivään. Kun saisin vielä elää yhden hyvän huomisen tai kohdata vielä kaukana asuvan läheisen. Tai saisin vielä kerran nauttia kesän lämmöstä tai tuntea ihanan joulutunnelman. Tämä toivo on ihmisellä sisäisenä voimavarana aina olemassa, vaikka se aika ajoin tuntuisikin katoavan. Kadonneen toivon uudelleen löytämisessä ja näkemisessä voivat auttaa läheiset ihmiset ja kohtaamiset. Yhdessä voi muistella läpieletyt hetket, nauraa ja itkeä, kun siltä tuntuu. Tuntea niin kuin tuntee, aidosti ja arvostavasti. Olla läsnä, kuunnella, katsoa, koskettaa ja kohdata ystävällisesti ja lämpimästi.

Tällaisella hetkellä kaikki tunne on voimakasta. On uskallettava ottaa vastaan ja siedettävä yhdessä kysymykset ja epätietoisuus, rinnalla kulkien. Kuunnella huolet ja toiveet. Katsoa yhdessä huomiseen ja sen yli niin kauan kuin aikaa annetaan. Vastauksia kysymyksiin ei aina ja useinkaan ole. Myös katse ja ilmeet kertovat paljon, kun sanat eivät riitä. Hän, joka ei jaksa tai pysty enää puhumaan aistii tarkemmin ja herkemmin pinnan alle, kasvojen ilmeitä ja eleitä, läheisyyttä ja etäisyyttä. Rauhallinen, kiireetön ja suora katse voi rauhoittaa ja tyynnyttää kaiken epätietoisuuden keskellä. Meillä on kuulevat korvat, on näkevät silmät ja tunteva sydän ja ne haluavat kuulla, nähdä ja tuntea mahdollisuuksien rajoissa, loppuun asti.

”Kaikki, mitä olemme ajatelleet, sanoneet ja olleet, jää elämään ja valaisee toisten teitä. - - jatkamme elämäämme niiden sydämissä, jotka ovat rakastaneet meitä.” Martti Lindqvist

Mirjami Majuri

Kirjoittaja toimii diakonina Alavuden seurakunnassa.