”Rukouksen liekki loistaa taivaisiin. Jeesus, sinä tiedät, ketä kaipaan niin. Rukouksen liekin tänään sytytän. Jeesus, sinä tiedät murheen, ikävän. Rukouksen liekin tänään sytytän. Jeesus, sinä muistat rakkaan ystävän. (VK917:4-6)
Viime viikolla perhepyhiksessä lasten kanssa juttelimme pyhäinpäivästä. Olin tuonut hartauteen mukanani hautakynttilän, havuja ja kuvan hautausmaalta. Kyselin oliko joku käynyt hautausmaalla ja mitä siellä oli käydessä tehty. Osa lapsista ei ollut käynyt, osa oli ollut isovanhempien kanssa hoitamassa hautaa useita kertoja. Aiheen käsittely sujui herkässä tunnelmassa. Hartauden päätteeksi saimme musiikin tahtiin piirtää ja koristella hautausmaata, piirtää ja värittää kynttilöitä ja havukransseja. Kuolema ja elämän rajallisuus tulivat lähelle kauniilla ja ei-pelottavalla tavalla. Toivo nousi päällimmäiseksi tunteeksi.
Kotimatkalla jatkoimme autossa lasteni kanssa keskustelua pyhäinpäivästä ja haudalla käynnistä. Tyttäreni totesi yllättäen: ”ei kuollut enää siellä haudassa ole, vaan hän on taivaassa.” Niin, oikeassahan hän oli. Me olemme vielä täällä matkalla kohti kotia ja heidät, jotka olemme haudanneet, saamme uskoa olevan perillä taivaan kodissa. Keskustelu jatkui millaista taivaassa on, onko koiramme siellä, ja onko taivaassa enää sairautta. ”Taivas on varmasti mukava paikka”, tuumi pikkuveli ja minä kuuntelin silmät kosteina pienten takapenkkiläisten mietteitä.
Hautausmaalla on paljon rakkautta. Vuodenaikojen vaihtuessa tuo rakkaus näkyy hautausmaalla eri tavoin. Syksyisin ja talvisin hautausmaata valaisevat kynttilät, keväällä istutetaan hehkuvat kukkaistukset, jotka kesän ajan ilahduttavat väriloistollaan. Keväällä ja syksyllä hautoja kunnostetaan haravoiden. Rakkaus kantaa kuoleman rajan yli. Rakkaus näkyy siinä, miten läheisen viimeisestä leposijasta huolehditaan. Hautausmaa on kaikkina vuodenaikoina hiljentävä ja puhutteleva paikka. Siellä saa kokea Jumalan rakkauden läsnäoloa, ylösnousemuksen toivoa, pyhyyttä. Hautausmaa on paikka, joka hiljentää mielen ja johdattaa levollisuuteen.
Tulevana pyhäinpäivänä, kuten niin monena edellisenä, lähden lasteni kanssa kotiseurakuntamme, Lapuan tuomiokirkkoseurakunnan, perhepyhäkouluun, jonka jälkeen matkamme jatkuu hautausmaalle sytyttämään kynttilä muualle haudattujen muistomerkille edesmenneille läheisillemme. He ovat jo perillä, me vielä matkalla.
”Kaipauksen askelissa suru kauas tähyää. Muistoissamme kaipaavissa kiitosmieleen mennyt jää. Kiitos, Herra, matkasta! Ole tienä, valona. Näytä meille määränpäämme, käsiisi me täällä jäämme.” (VK 825:3)
Sanna Mehtälä
Kirjoittaja työskentelee varhaisnuorisotyönohjaajana Alavuden seurakunnassa.
Viime viikolla perhepyhiksessä lasten kanssa juttelimme pyhäinpäivästä. Olin tuonut hartauteen mukanani hautakynttilän, havuja ja kuvan hautausmaalta. Kyselin oliko joku käynyt hautausmaalla ja mitä siellä oli käydessä tehty. Osa lapsista ei ollut käynyt, osa oli ollut isovanhempien kanssa hoitamassa hautaa useita kertoja. Aiheen käsittely sujui herkässä tunnelmassa. Hartauden päätteeksi saimme musiikin tahtiin piirtää ja koristella hautausmaata, piirtää ja värittää kynttilöitä ja havukransseja. Kuolema ja elämän rajallisuus tulivat lähelle kauniilla ja ei-pelottavalla tavalla. Toivo nousi päällimmäiseksi tunteeksi.
Kotimatkalla jatkoimme autossa lasteni kanssa keskustelua pyhäinpäivästä ja haudalla käynnistä. Tyttäreni totesi yllättäen: ”ei kuollut enää siellä haudassa ole, vaan hän on taivaassa.” Niin, oikeassahan hän oli. Me olemme vielä täällä matkalla kohti kotia ja heidät, jotka olemme haudanneet, saamme uskoa olevan perillä taivaan kodissa. Keskustelu jatkui millaista taivaassa on, onko koiramme siellä, ja onko taivaassa enää sairautta. ”Taivas on varmasti mukava paikka”, tuumi pikkuveli ja minä kuuntelin silmät kosteina pienten takapenkkiläisten mietteitä.
Hautausmaalla on paljon rakkautta. Vuodenaikojen vaihtuessa tuo rakkaus näkyy hautausmaalla eri tavoin. Syksyisin ja talvisin hautausmaata valaisevat kynttilät, keväällä istutetaan hehkuvat kukkaistukset, jotka kesän ajan ilahduttavat väriloistollaan. Keväällä ja syksyllä hautoja kunnostetaan haravoiden. Rakkaus kantaa kuoleman rajan yli. Rakkaus näkyy siinä, miten läheisen viimeisestä leposijasta huolehditaan. Hautausmaa on kaikkina vuodenaikoina hiljentävä ja puhutteleva paikka. Siellä saa kokea Jumalan rakkauden läsnäoloa, ylösnousemuksen toivoa, pyhyyttä. Hautausmaa on paikka, joka hiljentää mielen ja johdattaa levollisuuteen.
Tulevana pyhäinpäivänä, kuten niin monena edellisenä, lähden lasteni kanssa kotiseurakuntamme, Lapuan tuomiokirkkoseurakunnan, perhepyhäkouluun, jonka jälkeen matkamme jatkuu hautausmaalle sytyttämään kynttilä muualle haudattujen muistomerkille edesmenneille läheisillemme. He ovat jo perillä, me vielä matkalla.
”Kaipauksen askelissa suru kauas tähyää. Muistoissamme kaipaavissa kiitosmieleen mennyt jää. Kiitos, Herra, matkasta! Ole tienä, valona. Näytä meille määränpäämme, käsiisi me täällä jäämme.” (VK 825:3)
Sanna Mehtälä
Kirjoittaja työskentelee varhaisnuorisotyönohjaajana Alavuden seurakunnassa.
Kommentit
Lähetä kommentti