Naamion takana särkynyt mieli

Pysähdyn parkkipaikalle ja käännän auton sisäpeilin itseäni kohti. Näen kosteat silmäni ja huokaisen helpotuksesta. Huh, eivät levinneet. Osaan näköjään jo itkeä niin, etteivät kyyneleet sotke kasvojani. Kuivaan viimeiset kosteat pisarat hihansuuhuni ja hengitän syvään. Hymyilen kuin testiksi ja astun ulos autosta. ”Kaikki hyvin, pää pystyyn. Ei sitä kuitenkaan kukaan edes kysy.”

Tervehdykseni kajahtavat ilmoille rutinoidun tottuneesti kera leveän hymyn ja itsevarman olemuksen. Sisälläni kuitenkin myllertää. Kuinka sitä onkaan osannut luoda itselleen näin hyvän naamion. Naamion, joka hymyilee ja suorittaa niin normaalisti, ettei kukaan epäile mitään. Naamion, joka piilottaa kaikki rankat tunteet sisälleen. Naamion, joka suojaa lisävahingoilta tuota jo valmiiksi haurasta, haavoitettua ja särkynyttä mieltä. En valinnut tätä naamiota kasvoilleni, mutta elämä opetti kerran jos toisenkin, ettei naamiotta kulkeminen ole enää turvallista.


Kauan sitten minä säröilin, murruin ja lopulta menin rikki. Pitkään taistelin vastaan, mutten lopulta voinut pahan voimalle mitään. Kesti pitkään saada elämän punaisesta langasta taas kiinni ja nousta sitä pitkin takaisin tasaiselle maalle. Matkani varrella sain paljon tukea, auttavia käsiä ja kannattelevia olkapäitä. Huomasin kuitenkin, etteivät kaikki uskalla tai edes halua nähdä mitään muuta kuin pärjäävän naamioni.

Selän takana kuiskuttelevia katseita, vähätteleviä kommentteja, ymmärtämättömyyttä ja jopa pelkoa. Kaikki eivät selkeästikään ymmärrä tai eivät edes halua ymmärtää. Mutta jo se, ettei koskaan edes kysytä ”kuinka voit?”, satuttaa. Oletetaan, vaietaan, suljetaan silmät. Olen kuin virtahepo olohuoneessa; poikkeava hahmo, jonka kaikki näkevät, mutta jota kukaan ei oikeasti halua nähdä. Tajusin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa, kuin luoda kasvoilleni vahvuuden naamio. Näin selviän niistä kohtaamisista, jotka viestivät, että vain heikot ihmiset päästävät itsensä särkymään.

Naamion hyvä ominaisuus on suojan lisäksi myös se, että se tunnistaa muita kaltaisiaan. Tiettyjen ihmisten edessä naamionsa voi riisua ja näyttää se osa itsestään, joka on kokenut kovia. Nuo kohtaamiset antavat paitsi voimaa myös uskoa siihen, että meitä naamioituneita on loppujen lopuksi aika paljon. Toisaalta on myös ihmisiä, joiden naamio on niin tiukasti liimautunut kasvoihin kiinni, etteivät he enää pysty tai aina edes halua irrottaa sitä ja paljastaa todellisia kasvojaan. Näiden naamioiden edessä herää epäilys: onko naamion taustalla rikkinäisyyden sijaan jotain, joka paljastuessaan rikkoisi minua vain lisää?

Päivä kääntyy iltaan ja palaan takaisin autolleni. Kuulen askeleet takanani ja käännän katseeni äänen suuntaan. Tunnistan tulijan ja naamiomme putoavat sillä sekunnilla, kun katseemme ja sylimme kohtaavat. Sanoja ei tarvita. Sitten nostamme naamiot tottuneesti takaisin kasvoillemme ja jatkamme matkaa. ”Häneltäkään ei siis kukaan kysynyt”, pohdin mielessäni. Kunpa joskus tulisi päivä, ettei särkynyttä mieltä tarvitsisi enää piilottaa. Kunpa joskus juuri hän olisi vahva, joka uskaltaa kertoa olleensa joskus särkynyt ja heikko.

Sini Kirvesmäki
Kirjoittaja toimii lastenohjaaja Alavuden seurakunnassa.

Kommentit