Viikko pyhäinpäivän ja isänpäivän välissä. Kirjoitanpa siis taas isästä. On menneitä isiä ja isoisiä, on tämän hetkisiä isiä ja isoisiä ja on ehkä haaveita isäksi tulemisesta. On menneitä ja tulevia sukupolvia, on sukupolvien ketju. On isät, pojat ja isoisät.
Oma isäni kuoli syöpään kymmenisen vuotta sitten 72-vuotiaana. Oli ensin pitkä taistelu syöpää vastaan ja lopulta syövän kanssa. Näin elämän hiipumisen ja jo saapuvan luopumisen ajan. Oli vaikeaa silti etukäteen ymmärtää, miten lopullista kaikki joskus olisi. Lopullinen poismeno riipaisi kovasti, ei ollut enää paluuta menneeseen. Aivan kuin minusta olisi revitty ja riuhtaistu jotain irti. Oli vaikeaa luopua ja surutyölle oli annettava aikaa. Läheisen, tutun ja turvallisen, ihmisen poismeno ravisteli elämääni.
Aluksi minulle oli tärkeää käydä usein haudalla viemässä kynttilä, se oli osa surutyötäni. Nyt en tätä tapaa koe enää niinkään tärkeäksi, voin surra ja muistella muutenkin. Ja suurimman surutyön koenkin jo tehneeni. Se oli todella työtä, raskasta ja vaikeaa, voimia vievää. Nyt muisto isästä putkahtaa enää harvemmin mieleen, ehkä joskus aivan yllättävissä tilanteissa saattaa suru ja haikeus hiipiä pintaan, pitkän ajan jälkeen.
Isä on tärkeä perheen jäsen, olen sen huomannut. Esikuva, idoli omallekin pojalleni monessa mielessä. Ja itsellenikin isäni oli idoli, muistan häntä ihailleeni monella tapaa. Vieläkin muistelen isäni oppeja ja arvoja, ja varmasti koko ikäni tulen muistelemaan. ”Isän mukana oppii”, tapasi isänikin sanoa. Ehkä olinkin vähän isän tyttö, viihdyin isän mukana monissa touhuissa.
Aatu-poikani sanontoja olen päivittänyt pieneen vihkoon, niitä on sieltä hauskaa lukea – lapsen pohdintoja maailmasta ja sen ihmeellisyydestä. Aatu totesi kerran, että ”mä olen niin kuin iskä, mä tiedän kaikki asiat”. Suuret ovat luulot pojalla, mutta antaapi olla. Isällä ja pojalla on oma maailmansa ja omat juttunsa, joihin äidillä ei ole paljon mitään lisättävää.
”Isona musta tulee työmies”, on poika sanonut. ”Sitte ku olen iso poika, menen puimaan, ja iskä saa tulla kyytiin.” On siis jo haaveita tulevasta, aikuisuudesta, siitä, kuinka tämä sukupolvi saisi väistyä ja tilalle nousisi uusi, vireä työsukupolvi. Oma isä saisi sivusta seurata poikansa työn tekoa, kannustaa ja olla tukemassa, kulkea rinnalla ja jakaa asioita. Näin miehenikin tekee, jakaa tilan töihin liittyviä asioita oman isänsä kanssa ellei päivittäin, niin ainakin viikoittain. Isä on tärkeä. Ehkä jollekin ihmiselle tärkeämpi kuin toiselle, mutta ainutlaatuinen ihminen joka tapauksessa. Jokaisella meistä on oma isä. Isän muistoa kannamme mielessämme, hänen arvojaan ja ajatusmaailmaansa ehkä enemmän kuin tiedostammekaan.
Myös lapseni on pohtinut jo elämän rajallisuutta, vaikkei sitä vielä niin kovin ymmärräkään. Erään tutun kylän mummun hautajaisissa poikani kysyy: ”Missä Aatun, äitin hauta on?”. Äiti ei osaa siihen vastata, eikä siihenkään, että ”kun joku ihminen kuolee, niin tuleeko sen enkelistä jollekin lapselle uusi enkeli?”
Paula Setälä
Kirjoittaja toimii kanttorina Alavuden seurakunnassa.
Oma isäni kuoli syöpään kymmenisen vuotta sitten 72-vuotiaana. Oli ensin pitkä taistelu syöpää vastaan ja lopulta syövän kanssa. Näin elämän hiipumisen ja jo saapuvan luopumisen ajan. Oli vaikeaa silti etukäteen ymmärtää, miten lopullista kaikki joskus olisi. Lopullinen poismeno riipaisi kovasti, ei ollut enää paluuta menneeseen. Aivan kuin minusta olisi revitty ja riuhtaistu jotain irti. Oli vaikeaa luopua ja surutyölle oli annettava aikaa. Läheisen, tutun ja turvallisen, ihmisen poismeno ravisteli elämääni.
Aluksi minulle oli tärkeää käydä usein haudalla viemässä kynttilä, se oli osa surutyötäni. Nyt en tätä tapaa koe enää niinkään tärkeäksi, voin surra ja muistella muutenkin. Ja suurimman surutyön koenkin jo tehneeni. Se oli todella työtä, raskasta ja vaikeaa, voimia vievää. Nyt muisto isästä putkahtaa enää harvemmin mieleen, ehkä joskus aivan yllättävissä tilanteissa saattaa suru ja haikeus hiipiä pintaan, pitkän ajan jälkeen.
Isä on tärkeä perheen jäsen, olen sen huomannut. Esikuva, idoli omallekin pojalleni monessa mielessä. Ja itsellenikin isäni oli idoli, muistan häntä ihailleeni monella tapaa. Vieläkin muistelen isäni oppeja ja arvoja, ja varmasti koko ikäni tulen muistelemaan. ”Isän mukana oppii”, tapasi isänikin sanoa. Ehkä olinkin vähän isän tyttö, viihdyin isän mukana monissa touhuissa.
Aatu-poikani sanontoja olen päivittänyt pieneen vihkoon, niitä on sieltä hauskaa lukea – lapsen pohdintoja maailmasta ja sen ihmeellisyydestä. Aatu totesi kerran, että ”mä olen niin kuin iskä, mä tiedän kaikki asiat”. Suuret ovat luulot pojalla, mutta antaapi olla. Isällä ja pojalla on oma maailmansa ja omat juttunsa, joihin äidillä ei ole paljon mitään lisättävää.
”Isona musta tulee työmies”, on poika sanonut. ”Sitte ku olen iso poika, menen puimaan, ja iskä saa tulla kyytiin.” On siis jo haaveita tulevasta, aikuisuudesta, siitä, kuinka tämä sukupolvi saisi väistyä ja tilalle nousisi uusi, vireä työsukupolvi. Oma isä saisi sivusta seurata poikansa työn tekoa, kannustaa ja olla tukemassa, kulkea rinnalla ja jakaa asioita. Näin miehenikin tekee, jakaa tilan töihin liittyviä asioita oman isänsä kanssa ellei päivittäin, niin ainakin viikoittain. Isä on tärkeä. Ehkä jollekin ihmiselle tärkeämpi kuin toiselle, mutta ainutlaatuinen ihminen joka tapauksessa. Jokaisella meistä on oma isä. Isän muistoa kannamme mielessämme, hänen arvojaan ja ajatusmaailmaansa ehkä enemmän kuin tiedostammekaan.
Myös lapseni on pohtinut jo elämän rajallisuutta, vaikkei sitä vielä niin kovin ymmärräkään. Erään tutun kylän mummun hautajaisissa poikani kysyy: ”Missä Aatun, äitin hauta on?”. Äiti ei osaa siihen vastata, eikä siihenkään, että ”kun joku ihminen kuolee, niin tuleeko sen enkelistä jollekin lapselle uusi enkeli?”
Paula Setälä
Kirjoittaja toimii kanttorina Alavuden seurakunnassa.
Kommentit
Lähetä kommentti