Seison sillalla ja katselen
eteeni aukeavaa maisemaa. Kaunis auringonnousu värjää taivaanrannan ja meri on
tyyni ja kutsuva. Siltaa on silmänkantamattomiin sekä edessäni että takanani.
Olen kävellyt jo lukemattomia askelmia ja nyt on pakko hetken levähtää. Huomaan
seisovani kohdassa, jossa vanha ja uusi silta yhdistyvät. Vanha, kulunut ja
osin rikkinäinenkin silta vaihtuu kohdallani uuteen, lujaan ja tukevaan puuhun.
Olen selkeästi tullut jonkinlaiseen taitekohtaan matkallani. Kosketan sillan
kaidetta ja huomaan siihen kiinnitetyn kirjekuoren. Kuoressa on nimeni ja
päivämäärä 1.1.2019. Se on tänään. Hämmentyneenä ja tärisevin käsin avaan
kirjekuoren ja luen ääneen siellä olevan kortin.
”Säilyttäköön uusi vuosi sen, mitä rakastat. Tuokoon tullessaan sen,
mitä kaipaat ja vieköön mennessään sen, mitä taakkana kannat.”
Luen kortin yhä uudelleen ja uudelleen.
Liikutun voimakkaasti. Kuka kortin kirjoitti? Mistä hän tiesi? Tiesi täsmälleen
mitä kaipasin kuulla, mistä saisin voimia jatkaa matkaani. Juuri nyt kun
tuntui, etten jaksa enää ainuttakaan askelta. Huokaisen syvään ja käännän
katseeni vanhaan siltaan. Silta on niin pitkä, etten enää edes näe sen
alkupäätä. Maisema takanani on synkkä; tummia sadepilviä, pimeyttä ja kylmää
viimaa. Silta oli täynnä rikkinäisiä lautoja, salakavalia aukkoja ja epävakaita
kaiteenpätkiä, joihin ei uskaltanut nojata, vaikka kuinka väsytti. Matka tuntui
kestävän ikuisuuden ja jokainen kaatuminen ja putoaminen hidastivat matkaani
entisestään. Mutta pahoin loukkaantuneenakin oli pakko jatkaa matkaa. Silta
edessäni jatkui jatkumistaan, mutta sisälläni oli koko ajan vahva tunne, ettei
myrsky tai pimeys kestä ikuisesti. Joka ikinen myrsky tyyntyy joskus, joka
ikinen pimeys väistyy lopulta valon tieltä.
Ja nyt kaikkien näiden vuosien
jälkeen seison katselemassa tyyntynyttä myrskyä ja lumoavan kaunista
auringonnousua. Siitä on todella kauan, kun olen voinut hengittää näin
vapautuneesti. Luon katseeni kohti uutta siltaa. Jokainen lauta on
täydellisesti paikallaan, kaide seisoo tukevana kehyksenä meren ja lautojen
välissä. Ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu hyvältä ja turvalliselta
jatkaa matkaa. Ei enää huteria askeleita, pistäviä nauloja tai mustelmista
kipeitä polvia. Ei enää itkua, epätoivoa, pelkoa tai turvattomuutta. Huokaisen
syvään, suljen silmäni ja mielessäni kiitän. Peloistani huolimatta pääsin kuin pääsinkin näkemään sen päivän, kun yli vuosikymmenen kestänyt
myrsky lopulta laantui. En ole itkenyt vuosiin, mutta tuossa hetkessä on jotain
niin hoitavaa, voimaannuttavaa ja armahtavaa, että annan kyynelten tulla.
Voimakas tunneaalto lamauttaa minut polvilleen. Kyynelpisarat sekoittuvat
meriveteen ja vievät lopullisesti mennessään sen raskaan taakan, joka
on kulkenut selässäni kaikki nämä vuodet. Olen vihdoinkin vapaa.
Nousen ylös ja tunnen, kuinka
koko olemukseni on paljon kevyempi. Saan aloittaa tämän vuoden taivallukseni
kävellen ehjällä, vakaalla sillalla nauttien raikkaan meriveden tuoksusta ja
kauniista maisemista. Odotan innolla tulevaa, eikä sitä ole tapahtunut koskaan
aikaisemmin. Ne unelmat, jotka kauan sitten hautasin, heräävät pikkuhiljaa taas
eloon. Uusi vuosi, uusi alku. Enkä malta odottaa, mitä se tuo tullessaan.
Varmaa on vain se, että suurin myrsky ja matkani vaikein osuus on lopultakin
takanapäin. Tervetuloa uusi vuosi, olen
niin valmis!
Sini Kirvesmäki
kirjoittaja työskentelee seurakunnan lastenohjaajana
Kommentit
Lähetä kommentti