Turvallista pyhää

Lasten kuoron hartaudessa kyselin lapsilta, mikä on juuri kullekin turvallinen ja mukava paikka, jossa mieluiten haluaa viettää aikaa ja jossa voi kokea olevansa turvassa. Sain monenlaisia vastauksia niin omasta kodista, sohvasta, sylistä kuin oman huoneen kirjoituspöydän äärestä. Myös kirkkorakennus mainittiin, jossa sillä kerralla hartautta pidimme. Me aikuisetkin kerroimme lempipaikkamme, jossa mielellämme vietämme aikaa. Minulle yksi turvaa tuovista paikoista oman kodin ja luonnon lisäksi on kirjasto, jossa mielelläni vietän paljon aikaa.

 

Olen muutaman kerran elämässäni muuttanut uudelle paikkakunnalle asumaan ja hetimmiten etsiytynyt tutustumaan uuteen kirjastoon ja sen tarjoamiin lukuisiin ja vielä lukemattomiin maailmoihin, joihin kirjojen ja lehtien lukeminen, musiikin kuunteleminen ja elokuvien katseleminen voivat viedä. Kirjastossa mieleni rauhoittuu, ja omat lapsenikin olen jo pienestä pitäen totuttanut kirjaston aktiivisiksi käyttäjiksi. Omasta lapsuudestanikin olen mielelläni etsiytynyt kirjastoon usein koulun jälkeen ja viettänyt siellä aikaa kirjoja lainaten ja lueskellen sekä tietoa etsien. 

 

Lukeminen harrastuksena rauhoittaa ja antaa mahdollisuuden kurkistaa ja pohtia erilaisia ihmisen elämäntarinoita ja ikään kuin elää monta erilaista elämää. Historiallisen romaanin antama oivallus voikin olla vertaansa vailla, ja auttaa suhteuttamaan omaa elämäänsä siihen, millaista vaikkapa esi-isiemme ja -äitiemme elämä on ollut. Ennenkin on eletty ja vaikeuksista ja haasteista menty eteenpäin aina jollakin tavalla. ”Minä en ole ensimmäinen, joka ihmisen polkua käy...” kuten Pekka Simojokikin kuvailee laulussaan.

 

Yhä tänään myös kirkko on monelle turvapaikka, jo ihan rakennuksena. Toivottavasti seurakunnan eri tilaisuuksissa jokainen voi tulla turvallisesti Pyhän koskettamaksi, puhuteltavaksi ja osalliseksi hyvästä Pyhästä, yksinäisyydestä yhteyteen Pyhän ja toisten ihmisten kanssa. Kristillinen usko ja kotikirkon sananjulistus  on ollut monelle esi- ja isovanhemmalle jo ennen meitä tärkeä turvallisuutta ja voimaa antava asia. Kotikirkosta on haluttu pitää hyvää huolta, sekä nähdä se kallisarvoisena ja vaalimisen arvoisena. Saako se olla sitä edelleen meidän lapsille ja lapsenlapsillekin?

 

Samalla kun kotikirkko ja seurakuntamme on kodinomainen paikka meille, toivon, että osaamme toivottaa tähän kotikirkkoomme tervetulleeksi erityisesti pienimmät ja heikoimmat, turvattomat ja elämässään epäonnistuneet, epäilijät  ja etsijät. Martti Lutherin esittämä vertauskuva kirkosta suurena syntisten sairaalana, jossa Kristus itse on lääkärinä, puhuttelee minua edelleen.Voisipa kirkko ja kristillinen usko olla yhä uusien ihmisten turvapaikka sukupolvesta ja eri elämänvaiheista toiseen.

 

Sanna Loukasmäki

kirjoittaja työskentelee suntiona Alavuden seurakunnassa