Elämässä on kyse päätöksistä.
Pienistä merkityksettömän pienistä päätöksistä, jotka avaavat tien suuriin,
elämää muuttaviin päätöksiin. Jokainen valittu polku johtaa uuteen valintaan ja jotkut valinnat voivat muuttaa kaiken. Minulla oli edessä sellainen valinta.
Oli tullut aika muuttaa
Alavudelle. Oli aika yhdistää kahden kodin tavarat, kaksi ihmistä yhteen. Tai
oikeastaan kolme, perheeksi. Tuleva oli vaatinut kypsyttelyä, rohkeuden
keräämistä, raskaita päätöksiä ja isoja muutoksia. Kunnes lapsi ilmoitti, ettei
aio muuttaa. Ainokaiseni, teini-ikää lähestyvä nuorimies. Ehdoton ei, koska
kaverit ja tuttu tärkeä koulu, isä jäisi yksin. Hän halusi jäädä isänsä luokse
asumaan ja minusta tuli etä-äiti. Uusi työ odotti jo Alavudella aloittajaansa täällä Alavuden seurakunnassa, tulevassa kotiseurakunnassani. Haikein mielin
saattelin lapseni vuodenvaihteessa matkaan isänsä luokse ja muuttoauto suuntasi
kohti Pohjanmaan lakeuksia. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, elämä oli
mennyt kerralla ihan uusiksi. Lapsi, jonka elämässä olen ollut mukana lähes
jokaisen päivän 12 vuoden ajan, ei ollut mukanani. Se repi ja raastoi.
Etä-äiti. Sanasta tulee huono
olo. Äiti olen, kilometreistä huolimatta. Niitä on välissä nyt lähes tarkalleen
330. Olimme jo ehtineet elää vuoroviikko systeemiä, jolloin lapsi oli joka
toisen viikon isällään, mutta välimatka oli lyhyt ja näimme isä-viikosta
huolimatta melkeinpä päivittäin. Nyt meillä on vain viikonloput ja lomat.
Yhteistä aikaa joka viikko ja mukana olemme toistemme elämässä ihan joka
päivä, tavalla tai toisella.
Miltä etä-äitiys sitten tuntuu?
Näin kohta kolmen kuukauden kokemuksella olen vastannut rehellisesti ja
kaunistelematta, että ihan karsealta. Jatkuvaa ikävää sunnuntai illasta
perjantaihin, kunnes ollaan taas yhdessä. Päivien laskemista, itkua ja joskus
ihan totaalista romahtamista. Kotona on pidettävä radio päällä, jottei olisi
niin hiljaista, jotta olisi elämän ääniä.
Ensimmäiset viikot kävin
reippaana töissä ja illat lähinnä makasin sängyssä. Tuntui, ettei minulla ole
iltaisin mitään virkaa, tässä ”arjettomassa arjessa”, kun ei ole lapsen
pyykkejä pestävänä, läksyjä tarkistettavana, enkä saa peitellä ainokaistani
nukkumaan. Sitten alkoi jo vähän helpottaa ja tekemiset kiinnostaa. Arki jo
jotenkin sujuu, mielekäs työ ja ihanat työkaverit pitää mielen virkeänä. Työ on
ollut pelastus, kotona mies ja kolme kissaa. Iloa tuovat lapsen puhelinsoitot, kun hän kysyy saako mennä kaverille tai kioskille. Toivotetaan hyvät yöt, käydään
läpi päivän kuulumiset, läksyt ja tulevat kokeet. Minua tarvitaan, minua ei ole
unohdettu. Myös ne viestit tuovat hymyn huulille, joissa lapsi toteaa ”älä äiti taas
murehdi, kaikki hyvin”.
Etä-äitiys on aihe, josta moni
ei uskalla puhua. Etä-äitiys on harvinaista, lähes tabu. Vielä tänä päivänä,
jolloin ei enää pitäisi olla itsestäänselvyys, että lapset asuvat aina eron
jälkeen äidin luona. Isä on yhtä hyvä lähivanhempi kuin äitikin, tärkeä
roolimalli ja kasvattaja, varsinkin pojalle. Silti moni edelleen tuomitsee,
rankastikin jos lapsi ei asu äidin luona. Olet huono äiti, lapsen hylkääjä,
täysin epäonnistunut. Itsekin olen saanut osani ja se on tehnyt oloni surulliseksi. Saanut epäilemään olenko todella kamala ihminen, kun en halunnut väkisin
raahata lasta maaseudulle, jonne hän ei halunnut muuttaa. Kyselijöille joudun
perustelemaan miksi lapsi ei asu kanssani. Se kuulostaa korvaani samalta, kuin
minulta kysyttäisi mitä vikaa minussa on äitinä, kun et lapsestasi huolehdi. Onneksi
olemme saaneet lähimmiltä tukea uuteen tilanteeseen ja hurjasti kannustusta
rohkeudesta. Kun katson lastani ja näen, että hänen arki pyörii kuten ennenkin
ja hän on kaikin puolin uuden elämäntilanteen kanssa tosi ok, se tuo lohtua. En
ehkä olekaan niin huono ihminen. Hän on ehjä ja iloinen koululainen. Pärjää paremmin kuin äitinsä.
Tämä muutos on ottanut koville
enemmän kuin odotin, vaikken missään nimessä helpoksi ajatellutkaan. Tasaisin väliajoin
kysyn, tulisitko sittenkin äidin luokse asumaan, vaikka tiedän jo etukäteen
vastauksen. Silti on pakko kysyä. Niin kovasti sitä toivoo. Sanotaan, että aika parantaa. Tähän
tilanteeseen joko tottuu, tai sitten ei. Vähintään asian hyväksyy tai siihen
hakee muutosta. Ikävästä huolimatta elämästä ja arjesta tulee myös nauttia.
Luottaa siihen, että elämä kantaa, vie eteenpäin. Onni on ystävät, jotka
pitävät huolta, se kun puhelin piippaa viestiä ” miten jakselet”. Ja se, kun
lapsi sanoo ”äiti kyllä mä susta tykkään”. Niin minäkin sinusta lapsi rakas.
Meillä on toisemme, aina. <3
Johanna Toppar
kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnan toimistosihteerinä
Kommentit
Lähetä kommentti