Puhelin kilahtaa. Tuliko viesti
WhatsApp-ryhmään vai kommentoiko joku kenties Facebook-päivitystäni? Vain
peukutus Liisalta. Vastaan saman tien takaisin hymynaamalla. Tämän päivän
kommunikointia: Reaaliajassa, nopeasti tapahtuvaa, somessa. Ei niinkään
kasvotusten.
Kuinka monta kertaa päivässä
tuleekaan otettua käteen tuo ihmeluuri. Vekotin, joka niin kovasti houkuttelee
ja koukuttaa valtaisilla maailmoillaan, joita sen kautta avautuu. Heti,
nopeasti. Saan tietää kavereideni asiat, mitä he tekevät, mistä tykkäävät ja
mitä julkkiksille juuri nyt kuuluu.
Luin eräästä lehdestä
dopamiini-nimisestä mielihyvähormonista. Se liittyy mm. siihen, miksi olemme niin somen pauloissa: Koemme
mielihyvää siitä, kun saamme nopeasti tietää asioita ja kun ylipäänsä saamme
tietää. Dopamiini liittyy oppimiseen. Se aiheuttaa mielihyvämyrskyjä, nostaa
sydämen sykettä ja verenpainetta. Dopamiini taitaa myös koukuttaa, koska se
osaltaan opettaa, mitä meidän kannattaisi ylipäätään tehdä, että pysyisimme hengissä.
Kannattaa siis nopeasti tietää ja pitää hauskaa puhelimen välityksellä
kavereiden kanssa, peukuttaa jne. Elämän kannattaa olla siistiä, menevää ja
vauhdikasta ulospäin, että kaikki voisivat tykätä ja peukuttaa sitä? ”Elämä on
laiffii”, niin kuin Matti Nykänen on sanonut. Dopamiini pitää meidät käynnissä,
sanotaan. Ja nykyään tuo käynnissä oleminen näyttää hyvin monella ihmisellä
olevan riippuvainen puhelimesta. Siitä, että on luuri kourassa mahdollisimman
paljon tai ainakin luurin lähettyvillä.
Entä sitten, jos jättäisin puhelimen
räpläämisen hetkeksi tauolle? Mitähän sitten tekisin ja ajattelisin, kun en
voisikaan koko aikaa roikkua somen pauloissa? Olisiko minulla mitään mielekästä
tekemistä ja ajattelemista? Stand-up koomikko Mikko Vaismaa havainnollisti tätä
myös Jaetut eväät-päivässä Alavudella: ”Apua, meinaa tulla jokin oma ajatus,
äkkiä puhelin käteen!” Onko meidän piiloteltava sisimpäämme ja sieltä kenties
kumpuavia ajatuksia roikkumalla koko ajan somessa? Turruttaa, sitä se tekee,
sanoisin.
Mieheni on huomautellut minulle joskus aivan aiheellisesti, että minulle tekisi hyvää olla hetki ilman Facebookia. Ja sitten kun vielä oikea etusormenikin kipeytyi ehkä enteillen some-sukupolven tulevaa kansansairautta eli nivelrikkoa, ajattelin jo itsekin, ettei somepaasto olisi minulle pahitteeksi. Vähemmän puhelimella ja tietokoneella oloa. Hiljaisuutta, omaa aikaa ja omia ajatuksia.
Kirkkovuodessa elämme nyt myös paaston
aikaa. Kuka sitten paastoaa ja miten? Luulen, että aika harva paastoaa nykyään kieltäytymällä ruoka-aineista. Itse asiassa luulen, että koko
paasto-sana ei enää kovin hyvin aukene ainakaan nuoremmalle ikäpolvelle. Miten
paasto sitten liittyy pääsiäiseen?
Paaston pitäisi olla valmistautumista
tulevaan suureen juhlaan, oman sisimpänsä tutkimista ja pyrkimystä päästä
lähemmäs Jumalaa. Paaston aikana voisi pyrkiä pidättäytymään itsekkäästä
elämäntavastaan ja raivata enemmän aikaa lähimmäisille, rukoukselle, Jumalan
sanan lukemiselle ja hiljentymiselle.
Mielestäni siis sen sijaan, että koko
ajan roikkuisi somessa ja seuraisi, mitä kaverit tai jotkin julkisuuden
henkilöt juuri nyt tekevät, voisi hetkeksi hiljentyä miettimään sitä, mitä
yksi maailman tunnetuimmista henkilöistä eli Jeesus teki. Se ei olekaan mikään
aivan pikkujuttu, mitä tämä kyseinen julkkis teki. Sinun ja minun puolesta.
Siunattua pääsiäisen aikaa sinulle!
Paula Setälä
kirjoittaja toimii Alavuden seurakunnan kanttorina
Kommentit
Lähetä kommentti