Minua haastateltiin taannoin paikalliseen lehteen ja kysyttiin, miltä tuntuu paljasjalkaisena helsinkiläisenä muuttaa maaseudulle. "Omanlaisensa kulttuurishokki", vastasin. Kehä kolmosen vilskeestä maaseudulle muuttaessa ympäristö kuitenkin hieman muuttuu. Haastattelu otsikoitiin ”Stadista maaseudun rauhaan”.
Äitini lähti nuorena tyttönä Pohjois-Pohjanmaalta Helsinkiin opiskelemaan ja huikkasi vielä bussipysäkiltä äidilleen, että kun koulut Helsingissä on käyty, tulee tyttö takaisin. Helsinkiin tyttö kuitenkin jäi ja muutama vuosikymmen myöhemmin synnyin minä, Helsingin kasvatti. Aikuistuttuani elämä vei oman perheen kanssa Kirkkonummelle, jonka jo melkein maaseuduksi voi luokitella. Silti en koskaan olisi osannut kuvitellakaan, että jonain päivänä asun oikeasti maalla, täällä Etelä-Pohjanmaan rauhassa. Mutta niin vain kävi. Jokin aika sitten kirjoitin etä-äitiydestä ja sen haasteista, muutosta Alavudelle, suuren elämänmuutoksen pyörteistä. Nyt on aika tarkastella, millaista elämä täällä onkaan.
Ensimmäinen ajatukseni on, että hyvää. Alavus kaupunkina on tuttu useamman vuoden ajalta mieheni kotipaikkana, joten ihan täyttä hyppyä tuntemattomaan ei tullut otettua. Toki on aivan eri asia viettää viikonloppuja ja lomia maaseudulla, kuin elää siellä arkea. Arki on kuitenkin sujunut hyvin ja talven pimeä jakso selätetty. Kohti kesää mennään. Täällä on rauhallista, hyvä olla ja hengittää. Jollain tavalla rennompaa, kuin ison kaupungin sykkeessä, jossa tuntui koko ajan menevän sata lasissa. Olen huomannut, että olen osannut ottaa rauhallisemmin, kuunnella itseäni ja antaa itselleni aikaa. Keskustassa asuessa kaikki palvelut ovat lähellä ja mökillemme ajaa vartissa. Työmatkani on lyhentynyt 25 kilometriä. Ai miten niin maalla on kaikki kaukana?
Olen kokenut, että minut on otettu täällä paikkakunnalla hyvin vastaan. Työpaikalla, naapurustossa, sekä kyläyhdistyksen toiminnassa, jossa olen mukana. Yksi tapa verkostoitua ja tutustua ihmisiin on mennä sinne, missä heitä on. Ihmiset tuntuvat jo tunnistavan minut, tervehtivät kun kohdataan. Välillä joudun oikein pohtimaan, kukahan tuokin oli. Moni tuntuu tuntevan sinut, kun et itse tunne juuri ketään. Innostava työ ja ihana työyhteisö antavat rytmiä päivään. Ystävät jäivät Etelä-Suomeen ja se on toki surettanut kovastikin. Yhteydenpito on onneksi säilynyt ja yhteisiä tapaamisia pyritään järjestämään aina kun mahdollista. Olen sanonutkin, ettei tosiystävyys katso kilometrejä. Toiset asuvat naapurissa, toiset toisessa maassa. Kun asuin Etelä-Suomessa ja tein kahta työtä, näin ystäviäni melkeinpä samalla rytmillä kuin nyt, vaikka asuivat lähempänä. Arki rakentui siellä niin eri tavalla.
Muutto pois tutuista kuvioista pelotti, paljon. Päätös oli vain tehtävä ja koen, että se oli oikea. Elämässä oli tullut hetki, joka ratkaisi tulevaisuuteni kulun. Työpaikka täältä Alavuden seurakunnasta oli viimeinen sykäys sille päätökselle, että nyt lähdetään. Myönnän, että kädet tärisivät ja sydän hakkasi tuhatta, kun tuleva työnantajani soitti ja toivotti tervetulleeksi. Se oli menoa nyt. Ilman työpaikkaa olisin kenties vieläkin pohtimassa, lähteäkö nyt vai myöhemmin. Onko koskaan sitä täysin oikeaa hetkeä? Joskus on vain tartuttava rohkeasti tilaisuuteen. Tätä tarttumista en ole katunut. Koen olevani yksi alavutelaisista. En se tyttö, joka tuli Helsingistä.
Ajoittain koen yksinäisyyttä, surua, kyyneleitäkin. Ikävä lastani kohtaan ja huoli ikääntyvän äitini pärjäämisestä vaivaavat mieltäni päivittäin, mutta olen myös opetellut nauttimaan arjesta. Ei elämästä tule mitään, jos jatkuvasti murehtii. Se vie valtavasti voimavaroja. Usko siihen, että kaikki on hyvin, tulee olemaankin ja asiat sujuvat, auttaa jaksamaan eteenpäin päivä kerrallaan.
Työhuoneeni seinällä on lainaus psalmista 143:8;
"Sinuun minä turvaan, osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta.
Sinun puoleesi minä käännyn, opeta minulle tie, jota kulkea”.
Uskon, että minusta pidetään huolta.
Johanna Toppar
kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnan toimistosihteerinä
Kommentit
Lähetä kommentti