Vaiennettu

Koputan hennosti ja raotan asunnon ovea. Jo eteisessä huomaan, ettei kaikki ole kunnossa. Kasa mainoksia ja laskuja makaa lattialla, pistävä roskien tuoksu nipistelee sieraimiani. Huhuilen häntä kulkiessani huoneesta toiseen. Säpsähdän, kun huomaan hänet vaitonaisena keittiön pöydän ääressä. Hän nostaa katseensa minuun ilmekään värähtämättä. Vain lasittuneista silmistä saatan huomata, kuinka valtavan paha olo hänellä oikeasti on. Aavistan jo, mitä on tapahtunut. Hänet on jälleen kerran vaiennettu.

Hän on kantanut salaisuutta lähes koko elämänsä. Niin kauan, ettei hän kymmeniin vuosiin edes kunnolla ymmärtänyt salaisuuden olemassaoloa. Ei ennen kuin se lopulta tuli julki.  Ihmiset alkoivat puhua, lehdet kirjoittaa ja läheiset huolestua. Salaisuus, jonka hän oli päättänyt viedä mukanaan hautaan asti, olikin yhtäkkiä kaikkien huulilla. Valtaisan häpeäaallon, syyllisyyden ja masennuksen syövereissä alkoi kuitenkin itää pieni toivo. Ehkä lopultakin, kaikkien näiden vuosien ja salailujen jälkeen hän saisi tarvitsemansa ja ansaitsemansa avun. Ehkä nyt, kun kokemusta ei enää tarvitsisi kierrellä ja vältellä, hän pääsisi pahan otteesta irti ja vapautuisi elämään sitä elämää, mikä häneltä kauan sitten riistettiin.

Empatiaa ja lohduttavia olkapäitä riitti. Osa ihmisistä paheksui ja tuomitsi väärintekijän kovin sanankääntein, toiset antoivat vahvoja voimapuheita selviytymisestä. Kuinka kaikki järjestyy nyt, kun totuus on meidän kaikkien tiedossa. Hän ei ole enää yksin. Mutta kun oli aika siirtyä sanoista tekoihin, jotain odottamatonta tapahtui.

Hän puristaa kättäni lujaa ja alkaa itkeä. Hiljaista, lapsenomaista itkua. Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt pyytää apua, mutta hänet oli jälleen kerran pakotettu vaikenemaan. Tunnen, kuinka sisälläni kuohuva viha on aikeissa purkautua ja joudun hetken puremaan hammastani, ennen kuin saatamme jatkaa keskustelua. Tiedän, että salaisuus on äärimmäisen raskas ja siitä puhuminen vaikeaa, mutta ihmisten välinpitämättömyys turhauttaa silti. Aivan kuin salaisuuden likaisuus tarttuisi, jos sen vaikutuspiiriin joutuu. Tuntuu olevan helpompaa hoitaa vain salaisuuden seurausta, kuin kohdata sen syytä. Vaientaa hiljaiset avunpyynnöt, jotka kaikuvat vielä kauan sen jälkeenkin, kun suurin pöly paljastumisen jälkeen on jo laskeutunut. Totuus on kuitenkin lopulta se, että kun me sivulliset jo jatkamme elämäämme eteenpäin, on hänen matkansa vasta alussa.

Viivymme pöydän ääressä pitkään. Teen parhaani vakuuttaakseni hänet siitä, ettei totuuden kertominen oikeasti ollut hänen elämänsä suurin virhe. Tiedän, että seuraavalla tapaamiskerralla joudun vakuuttamaan hänet uudelleen. Kyyneleet nousevat taas hänen silmiinsä, kun puen eteisessä kenkiä jalkaani. Vaikka sydäntäni raastaa jättää hänet ajatustensa kanssa yksin, olen silti luottavainen. Minutkin on nimittäin monesti yritetty vaientaa. Annettu ymmärtää, että kuuluu jo unohtaa, päästä yli, päästää irti. Keskittyä vain tähän hetkeen ja kiittää kaikesta hyvästä. Tänään kiitänkin. Mutta vain ja ainoastaan niiden ihmisten ansiosta, jotka eivät koskaan ole halunneet vaientaa minua.  

Sini Kirvesmäki

kirjoittaja toimii Alavuden seurakunnan lastenohjaajana