Sairastuin aivolisäkekasvaimeen 11 vuotta sitten. Tai todennäköisesti jo paljon aiemmin. Olin pienen pojan äiti, 22-vuotias nuori nainen, jolla oli elämä edessä. Monen mutkan, eri lääkäreiden ja virheellistenkin diagnoosien kautta löytyi vihdoin selitys kummallisille oireilleni. Harvinainen sairaus, johon sairastuu vuosittain Suomessa noin 20 ihmistä, yleensä keski-iässä. Se on vähän ja se osui kohdalleni. Minähän olen keski-iästä kaukana, totesin lääkärilleni, kun hän soitti tutkimusten tulokset ja ilmoitti varaavansa leikkausajan. Niin, lopulta sairastuminen ei katso ikää, aikaa eikä paikkaa. Kaikkeen ei voi itse vaikuttaa.
Sairastuneen varmasti ensimmäinen ajatus on, miksi? Miksi minä? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Ei sairauksia ansaita, monesti ne on epäonnisia sattumia. Jossain muualla kirjoitettu. Minäkin kysyin, Taivaan Isää myöten, miksi? Muistan leikkaussaliin matkatessani rukoilleeni, että myös herään sieltä. Koska minulla on vielä niin paljon kesken. Kasvain jäi Töölön sairaalan neurokirurgian haltuun ja elämä jatkui. Kokemuksesta muistuttavat kuitenkin vuosittaiset kontrollit, se postilaatikkoon kolahtava kutsu tutkimuksiin. Uusiutumisen riski on pieni, sanottiin, mutta silti sitä joka vuosi jännittää, onhan kaikki hyvin. 11 vuotta on ollut ja olen siitä kiitollinen.
Tänä kesänä tutut pitkäkestoiset päänsäryt tulivat yllättäen päivittäisiksi seuralaisiksi, ja huoli omasta terveydestä hiipi mieleeni. Ei kai taas? Juuri kun elämässä on kaikki hyvin. Uusi koti, työ, maisemat, hyvä parisuhde ja niin reipas yläkoululaiseni. Kunnes jostain heitetään päin näköä ihan hirveä olo. Taas tuttu lääkäritutkimusten rupeama, melkein olisin jo voinut pyytää kanta-asiakaskortin terveyskeskukseen. Kovat kivut ja pelko siitä, että ne ovat taas merkki ylimääräisestä matkustajasta päässäni, saivat taas kysymään tutun kysymyksen: Miksi? Eikö yksi koettelemus riittänyt?
Lopulta tämän kesän koettelemus osoittautui stressin ja lihaskireyksien aiheuttamaksi päänsäryksi. Onhan elämässäni tapahtunut lyhyessä ajassa isoja muutoksia. Muutto Alavudelle ja lapsen jääminen Etelä-Suomeen niistä suurimpina. Hämmästyttävää on se, miten kipeäksi voi tuollaisestakin tulla. Sinnikkäästi sitä porskutti sisulla eteenpäin, pelossa ja sumussa, vaikka päässä jyskytti lähes 24 tuntia vuorokaudessa. Se oli pysäyttävää ja sai taas ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Kesä loppuu ja toivottavasti päänsärytkin, ainakin ovat jo hellittäneet otettaan. Viikko sitten makasin pään magneettitutkimuksessa, peloissani tulevasta. Mitä jos siellä on jotain? Iso huoli putosi harteiltani, kun lääkäri soitti iloisia uutisia. Kaikki hyvin. Rukouksiini oli vastattu.
Sairastuminen opetti aikanaan sen, että elämää tulee elää päivä kerrallaan, nauttia joka hetkestä. Tehdä itselle tärkeitä asioita, toteuttaa unelmia. Välillä se arjen kiireissä meinaa unohtua ja monesti tämän muistaa hetkinä, jolloin elämän rajallisuus tulee jollain tavalla vastaan. Tämä kesä oli taas hyvä muistutus siitä, että elämä on tässä ja nyt. Meillä on vain tämä hetki, huomisesta emme tiedä. Ei pidä murehtia liikoja. Useasti se on vain helpommin sanottu kuin tehty. Kukaan ei voi luvata meille mitään siitä, miten elämä menee, mutta itsellesi voit aina luvata pitää itsestäsi ja terveydestäsi huolta. Sopivassa suhteessa töitä, harrastuksia, rentoutumista, ja niitä unelmia. Minä aion taas muistaa tämän ja nauttia alkavasta syksystä. Tee sinäkin niin.
Elämä on lahja, jota ei kannata jättää avaamatta.
Johanna Toppar
kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnan toimistosihteerinä
Kommentit
Lähetä kommentti