Enkelin kosketus

Vain valot päällä olisi turvallista nukkua. Tai niin minä luulin. Yritin sulkea uupuneet silmäni ja levätä, mutta aivoni eivät antaneet minun nukahtaa. Piti vielä tarkistaa, että turvaketju oli paikoillaan ja ovi varmasti takalukossa. Olihan se, ihan niin kuin se oli ollut puoli tuntia sitten. Raahaudun takaisin sänkyyn ja vedän peiton päälleni. Hiljaista, miksi täällä on niin hiljaista? Yläkerran asunnosta kuuluu askeleita. Säpsähdän. Kuulen, kuinka hissin merkkiääni kaikuu rappukäytävässä. Onko joku tulossa? Tunnen, kuinka sydämeni hakkaa korvissani niin kovaa, että muut aistini häipyvät taka-alalle. Ei, en voi nukkua. Ei tästä taaskaan tule mitään.


Istun sohvalle ja avaan television. Vain Ostos-TV:n ylipirteät myyjät valvovat kanssani. Toisen kanavan Chat-TV:n juontaja näyttää siltä, että nukahtaa tuoliinsa hetkenä minä hyvänsä. Tunnen, kuinka silmäni painuvat kiinni, mutta vaistoni käskevät minun valvoa. Sillä jos nukun, jotain pahaa tapahtuu taas. Sälekaihtimet ovat kiinni, ovat olleet jo monta viikkoa. Miltähän ulkona näyttää?  Onko vielä loppukesä vai jo syksy? Haluaisin tietää, mutten uskalla katsoa. Miksi täällä on niin kylmä, onko jossain ovi auki? Entä jos... Ennen kuin ehdin ajatella pelkoni loppuun, olin taas jo tarkistanut asuntoni jokaisen oven. Turvassa, minä olen turvassa. Ehkä niin, mutta minä olen myös yksin, ulkopuolella ja avun tavoittamattomissa.

Havahdun television harmaan lumisateen kohinaan. Kello näyttää viittä. Mikähän päivä nyt on? Kävelen keittiöön ja avaan kahvipurkin vain todetakseni, että se on tyhjä. Purkki putoaa kädestäni ja kolahtaa niin kovaa lattiaan, että säikähdän ja purskahdan itkuun. Suru saapui taas hyökyaaltona ylleni, tällä kertaa tyhjän aamukahvikupin seurauksena. Miten tässä näin kävi? Miksei kukaan kuullut, vastannut tai auttanut? Kuinka raskasta olikaan huutaa vain tajutakseen, ettei kukaan kuule. Enkö ollut avun, tuen ja lohdutuksen arvoinen? Miksi tämän kaiken piti tapahtua?


Istun keittiön pöydän ääreen tuijottaen tyhjää kahvikuppia. Kaunis, ohut valonsäde on taistellut tiensä mustien sälekaihtimieni läpi ja piirtää viivan kuin tieksi pöydän päälle. Ajatukseni pysähtyvät tuijottamaan tuota viivaa. En ole nähnyt oikeaa valoa pitkään aikaan. Terassin ovi on tiukasti lukittu, on ollut jo kauan. Hitaasti, tärisevin käsin pyöritän sälekaihtimet osittain auki ja ulkoa tulviva valo sokaisee silmäni. Ei mitään pelättävää, se on vain aurinko. Avaan turvaketjun ja pyöritän lukot auki. Minun on uskallettava astua ulos. Valo kutsuu minua.

Yöpaidassa ja paljain jaloin astun kylmälle betonilattialle. Jalkapohjiani pistelee ja kylmä tuulenvire läpäisee kehoni. Kerrostalon kattojen yllä paistaa sininen, kirkas taivas, ruoho on alkanut vihertää ja pienen pienet silmut värittävät jo lehtipuita. Uskomatonta, nyt on jo kevät. Nojaan terassin kaiteeseen ja katson alas mustalle betonimaalle. Alkaa pelottaa. Suljen silmäni, ja samassa vuolaat kyyneleet valuvat pitkin poskiani. En tiedä itkenkö pelosta, surusta, onnesta vai helpotuksesta. Vai niistä kaikista.


Huokaisen syvään, hengittäen koko keuhkojeni voimalla raitista ilmaa sisälleni. Pää painuksissa avaan silmäni ja huomaan jalkojeni juuressa valkoisen höyhenen, joka kannattelee suurta kyynelpisaraa. Vaikka kehooni koskee, polvistun alas ja nostan höyhenen käteeni. Tuntuu, kuin pitelisin kädessäni jotain vastasyntynyttä; haurasta, kallisarvoista ja ainutlaatuista. Tulevaisuuden toivoa. En voi lakata tuijottamasta höyhentä, vaikka käteni ovat jo kylmyyden sinerryttämät. Suupieleni kääntyvät vienoon hymyyn ja nostan katseeni kiitollisena kohti keväistä taivasta. Sillä hetkellä minä tiesin, että tuo päivä oli loppuelämäni ensimmäinen päivä. Sillä hetkellä tajusin, etten koskaan ole ollut täysin yksin. Enkä koskaan tulisi olemaakaan.

"Et ole vahva, et. Yön varjoon pakenet. Mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään. Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa, sillä en sun särkyä anna mä en." -Johanna Kurkela-




Sini Kirvesmäki
kirjoittaja työskentelee lastenohjaajana Alavuden seurakunnassa