Tulen töistä kotiin.
On vähän tuskastunut olo. Aamun messussa ja sen jälkeisessä isossa juhlassa, joita
olimme suurella työntekijäjoukolla jo kauan valmistelleet, ei jokin tänään
kohdannut ja tavoittanut minua. En kokenut oloani erityisen virkistyneeksi ja onnelliseksi
tämän työpäivän, yhden erityisen, jälkeen. Yleensä toki minulla ei ole
päällimmäisenä tällainen olo kirkonmenojen jälkeen, päinvastoin. Mutta nyt.
On hieno aurinkoinen
syyssunnuntai, ruskan värit loistavat upeimmillaan ja hehkuvat kirkkaina
keltaista ja oranssia. Lähden ulos lenkille. Ihastelen Luojan luomaa luontoa,
sen uskomatonta väriloistoa. Muistan päällimmäisenä ajatuksen tästä lenkistä,
että täällä luonnon helmassa taitaa olla tänään minun paras
jumalanpalvelukseni: ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voin täällä palvella Jumalaa. Mun urkuni
kauniit soikaa.”
Miksi näin? Ehkä en
ollut tänään erityisen virittäytynyt kohtaamaan suurta ihmisten joukkoa, kohtaamaan
ja keskustelemaan kaikkien eri ihmisten kanssa seurakuntamme juhlassa. Ehkä
niitä kohtaamisia oli kertynyt kuluneella viikolla jo aika paljon. Työssäni
joudun olemaan ja saan olla paljon tekemisissä eri-ikäisten ihmisten kanssa, ja
työn sosiaalinen puoli on tärkeä osa kanttorin työtä. Ihmiset ja heidän
kanssaan seurustelu on työn suola, mutta joskus myös hieman rasittavaa. Ehkä
olisin kaivannut nyt enemmän hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloakin. Omien
ajatusten setvimistä.
Tai sitten jokin
jumalanpalveluksen ja juhlan toteutuksessa ei täsmännyt. Ehkä yritimme nyt liikaa,
liikaa kaikenlaista, niin että messusta tuli jo vähän tekemällä tehdyn
makuinen. Tuskastuin siitä, että Jumalan kohtaaminen jäi hivenen varjoon, kaiken
tekemisen ja yrittämisen taustalle.
Ruskametsässä ei ole
mitään tekemällä tehtyä, epäaitoa, epäluonnollista, teeskenneltyä. Luojan
värisilmä on virheetön, koskematon luonto harmoniassaan täydellinen. Ajatukseni
vapautuvat: Ei minunkaan tarvitse yrittää konstailla täällä mitään. On helppo
hengittää.
Monet ihmiset ovat
kertoneet luonnossa liikkuessaan kokeneensa jotain pyhää, sellaisetkin ihmiset,
jotka eivät muuten usko erityisemmin Jumalaan. Esimerkiksi tunturin laelle
kiivettyään tai laajan, asumattoman erämaan keskellä moni on saattanut kokea
tuntemuksia, joita voisi nimittää pyhiksi. Että on olemassa jokin korkeampi
voima jossain kaiken takana. Jokin salattu voima, joka ohjaa ihmiselämää, on
luonut tämän äärettömän kauniin maailman ja minutkin. Pitää hiljentyä ja
pysähtyä, aivan kuin Jumala olisi hivenen lähempänä, ehkä enemmän
tavoitettavissa.
Metsän
terveysvaikutuksista on tehty paljon tutkimuksia, miten metsä rauhoittaa,
laskee verenpainetta ja stressiä, lisää mielihyvähormoneja yms. Me suomalaiset
olemme vielä metsäkansaa, meillä on paljon puhdasta luontoa muuhun maailmaan
verrattuna. Ja monet suomalaiset virkistyvät metsässä, rentoutuvat ja
harrastavat siellä. Latu & Polku - lehden 2/2018 pääkirjoituksessa
kerrottiin, että suomalaisista 68 % oleskelisi mielellään luonnossa, yli puolet
marjastaisi jne.
Silmiini sattui myös
Yhteishyvä-lehdessä 1/2019 ollut kirjoitus Kiire piinaa, jossa kerrottiin,
kuinka akuuttia stressaavaa oloa kokeneet ihmiset olivat saaneet oloonsa parhaiten helpotusta myös
luonnossa liikkumisella (46 %), mutta yksittäiseksi stressinpoistajaksi listalla
oli mainittu myös kirkossa käynti.
Molempia voin lämpimästi
suositella, sekä kirkossa käyntiä että luonnossa liikkumista. Mennään metsään,
mutta myös kirkon penkkiin istumaan ja rauhoittumaan, kuulemaan Jumalan sanaa
ja kokemaan hyvän Jumalamme läsnäoloa.
Paula Setälä
kirjoittaja työskentelee kanttorina Alavuden seurakunnassa
kirjoittaja työskentelee kanttorina Alavuden seurakunnassa
Kommentit
Lähetä kommentti