Nyt metsä kirkkoni olla saa

Tulen töistä kotiin. On vähän tuskastunut olo. Aamun messussa ja sen jälkeisessä isossa juhlassa, joita olimme suurella työntekijäjoukolla jo kauan valmistelleet, ei jokin tänään kohdannut ja tavoittanut minua. En kokenut oloani  erityisen virkistyneeksi ja onnelliseksi tämän työpäivän, yhden erityisen, jälkeen. Yleensä toki minulla ei ole päällimmäisenä tällainen olo kirkonmenojen jälkeen, päinvastoin. Mutta nyt.

On hieno aurinkoinen syyssunnuntai, ruskan värit loistavat upeimmillaan ja hehkuvat kirkkaina keltaista ja oranssia. Lähden ulos lenkille. Ihastelen Luojan luomaa luontoa, sen uskomatonta väriloistoa. Muistan päällimmäisenä ajatuksen tästä lenkistä, että täällä luonnon helmassa taitaa olla tänään minun paras jumalanpalvelukseni:  ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voin täällä palvella Jumalaa. Mun urkuni kauniit soikaa.”

Miksi näin? Ehkä en ollut tänään erityisen virittäytynyt kohtaamaan suurta ihmisten joukkoa, kohtaamaan ja keskustelemaan kaikkien eri ihmisten kanssa seurakuntamme juhlassa. Ehkä niitä kohtaamisia oli kertynyt kuluneella viikolla jo aika paljon. Työssäni joudun olemaan ja saan olla paljon tekemisissä eri-ikäisten ihmisten kanssa, ja työn sosiaalinen puoli on tärkeä osa kanttorin työtä. Ihmiset ja heidän kanssaan seurustelu on työn suola, mutta joskus myös hieman rasittavaa. Ehkä olisin kaivannut nyt enemmän hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloakin. Omien ajatusten setvimistä.

Tai sitten jokin jumalanpalveluksen ja juhlan toteutuksessa ei täsmännyt. Ehkä yritimme nyt liikaa, liikaa kaikenlaista, niin että messusta tuli jo vähän tekemällä tehdyn makuinen. Tuskastuin siitä, että Jumalan kohtaaminen jäi hivenen varjoon, kaiken tekemisen ja yrittämisen taustalle.

Ruskametsässä ei ole mitään tekemällä tehtyä, epäaitoa, epäluonnollista, teeskenneltyä. Luojan värisilmä on virheetön, koskematon luonto harmoniassaan täydellinen. Ajatukseni vapautuvat: Ei minunkaan tarvitse yrittää konstailla täällä mitään. On helppo hengittää.

Monet ihmiset ovat kertoneet luonnossa liikkuessaan kokeneensa jotain pyhää, sellaisetkin ihmiset, jotka eivät muuten usko erityisemmin Jumalaan. Esimerkiksi tunturin laelle kiivettyään tai laajan, asumattoman erämaan keskellä moni on saattanut kokea tuntemuksia, joita voisi nimittää pyhiksi. Että on olemassa jokin korkeampi voima jossain kaiken takana. Jokin salattu voima, joka ohjaa ihmiselämää, on luonut tämän äärettömän kauniin maailman ja minutkin. Pitää hiljentyä ja pysähtyä, aivan kuin Jumala olisi hivenen lähempänä, ehkä enemmän tavoitettavissa.

Metsän terveysvaikutuksista on tehty paljon tutkimuksia, miten metsä rauhoittaa, laskee verenpainetta ja stressiä, lisää mielihyvähormoneja yms. Me suomalaiset olemme vielä metsäkansaa, meillä on paljon puhdasta luontoa muuhun maailmaan verrattuna. Ja monet suomalaiset virkistyvät metsässä, rentoutuvat ja harrastavat siellä. Latu & Polku - lehden 2/2018 pääkirjoituksessa kerrottiin, että suomalaisista 68 % oleskelisi mielellään luonnossa, yli puolet marjastaisi jne.

Silmiini sattui myös Yhteishyvä-lehdessä 1/2019 ollut kirjoitus Kiire piinaa, jossa kerrottiin, kuinka akuuttia stressaavaa oloa kokeneet ihmiset  olivat saaneet oloonsa parhaiten helpotusta myös luonnossa liikkumisella (46 %), mutta yksittäiseksi stressinpoistajaksi listalla oli mainittu myös kirkossa käynti.

Molempia voin lämpimästi suositella, sekä kirkossa käyntiä että luonnossa liikkumista. Mennään metsään, mutta myös kirkon penkkiin istumaan ja rauhoittumaan, kuulemaan Jumalan sanaa ja kokemaan hyvän Jumalamme läsnäoloa.

 

Paula Setälä
kirjoittaja työskentelee kanttorina Alavuden seurakunnassa