Mutta kaikkina muina päivinä minä elän

57 päivää, 2 tuntia, 16 minuuttia ja muutama sekunti päälle. Vaikka en haluaisi, muistan tarkalleen, paljonko aikaa on kulunut. Mitään muuta en tästä hetkestä tavoita. Soittiko joku tänään, toiko joku kukkia? Tiskialtaassa makaavista kahvikupeista saatan päätellä, että vieraita on käynyt.  Osanottokukat ovat unohtuneet kääreessä pöydälle kuivumaan. Vain kiristyvä pakkanen paukkuu seinissä, muuten talossa on hiirenhiljaista. Niin hiljaista, että haluaisin huutaa. Ulkona alkaa jo hämärtää, vaikka on vasta päiväkahvin aika. En voi jäädä tänne, en kerta kaikkiaan voi. Nappaan auton avaimet ja lähden ulos. Enkä vieläkään tiedä, haluanko enää palata.

Auto lähtee juuri ja juuri kylmiltään käyntiin. Automaattisesti vilkaisen ajotaulun kelloa. 14.27. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Kärsiköhän hän yöllä tuohon aikaan, vai oliko hän jo poissa? Olisiko tuolloin vielä jotain ollut tehtävissä? Miksen tajunnut, että jokin oli pielessä? Painan kaasua ahdistuksissani niin kovaa, että auto on vähällä lähteä luistamaan jäisellä tiellä. Mutten juuri sillä hetkellä edes välitä.

Kuin autopilotilla ajaen pääsen kuin pääsenkin perille. Joka kerta on yhtä hämmentävää tajuta, ettei oikeasti muista äskeisestä ajomatkasta mitään. Mutta tämän reitin osaan vaikka unissani. Olenhan pitänyt jo monta päivää huolta siitä, ettei hänen nimensä edessä palava kynttilä kertaakaan sammu. Lumi natisee jalkojeni alla, kun kuljen tuttua reittiä viimeiselle kiviriville. Pyyhin vastasataneet lumet pois kiven päältä paljain käsin. Joka päivä sydämeni pyörähtää ympäri, kun luen hänen nimensä kaiverruksessa. Joka kerta näky on kuin isku palleaan, joka saa kyyneleet vierimään vuolaina ulos.

Sytytän monta tulitikkua, ennen kuin tärisevä käteni saa kynttilän syttymään. Ehdin juuri ajoissa, eilinen kynttilä palaa viimeisiä hetkiään. Tiesiköhän hän, että viimeiset hetket ovat käsillä, että hänen elämänsä liekki sammuisi pian? Asetan kynttilän telineeseen ja istun lumiseen, jäiseen maahan painaen poskeni kylmää hautakiveä vasten. Minulla on niin valtavan kova ikävä, että hengittäminenkin sattuu. 

Istun lopulta takaisin autooni ja kotimatkalla käännyn päättäväisesti syrjäiselle metsätielle. Minä haluan pois. Rakkaani luokse, missä kaikki on jälleen hyvin. Tämän metsätien päässä minua odottaisi vapautus ja helpotus. Määrätietoisesti jatkan ajomatkaa. Metsä ympärilläni on täysin pimeä, kunnes yhtäkkiä valokeilaani osuu neljä pitkää jalkaa, suuri keho ja isot sarvet. Painan salamannopeasti jarrua ja sisältäni kumpuaa vaistomainen huuto; EI! Muutaman sekunnin kuluttua uskallan avata silmäni pimeydessä. Katselen ympärilleni ja tunnustelen kehoani. Olen elossa ja turvassa. Autoni pysyi kuin pysyikin tiellä ja säilyimme molemmat vahingoittumattomina. Olo on kiitollisen hämmentynyt. Tuntui kuin minulta olisi äsken hyvin vakavasti kysytty; ”Haluatko sinä todella kuolla?”

Enkä minä sittenkään halunnut.

Kaarran kotipihaan ja rättiväsyneenä kaadun ulkovaatteissani olohuoneen sohvalle ja nukahdan. Makuuhuoneessa en ole pystynyt nukkumaan nyt 57 päivään, 6 tuntiin ja 36 minuuttiin. Havahdun aamuyöllä, kun kissa polkee tassuillaan rintakehääni ja pyytää päästä ulos. Raotan kissalle ulko-ovea ja huomaan, kuinka postiauto kaartaa pihaani ja pudottaa aamulehden laatikkoon. Huurteinen hengitykseni kulkee edelläni, kun noudan raskain askelin postin. Istuudun tuvassa vanhan pirttipöytäni ääreen ja sytytän kynttilän rakkaani valokuvan viereen. Hän tuntuu olevan aina näinä aamun hetkinä niin kovin vahvasti läsnä. Selaan lehteä ja samassa silmiini osuvat sanat, jotka tuovat enemmän lohtua, kuin mitkään sanat ennen sitä. Kuin viestinä häneltä, että elämä saa  ja sen kuuluu jatkua. Kunnes jonain päivänä, sitten joskus, jälleen tapaamme.

”Yhtenä päivänä minä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä minä elän.”

Sini Kirvesmäki

kirjoittaja työskentelee lastenohjaajana Alavuden seurakunnassa