Toivoa on

Ikkunan takana välähtelee harvakseltaan ohi ajavien autojen valoja, muuta ei pimeyden keskeltä näy. Sade ropisee ikkunalautoihin. Nauttisin tuosta äänestä, jos olisi syyskuu. Nyt on kuitenkin tammikuu. Sää on puhututtanut tänä talvena paljon. Tätäkö tämä ilmastonmuutos nyt on, enää ei ole valkoista joulua ja sukset saa näillä leveysasteilla unohtaa vintille. Syyllisiä ja ratkaisuja muutokseen etsitään suurennuslasin kanssa.

Maailman historiassa on ollut kausia, jolloin sääolosuhteet ovat vaihdelleet äärilaidalta toiselle. Nyt kuitenkin puhutaan muutoksisista, joita ihminen on aiheuttanut toiminnallaan. Päivittäin uutisotsikoiden viidakosta löytyy otsikko liittyen ilmastonmuutokseen. Tämä saa omantunnon kolkuttamaan.

Meitä on pitkään kannustettu miettimään kulutustottumuksiamme, kannustettu valitsemaan julkinen kulkuväline tai polkupyörä oman auton sijaan, harkitsemaan ostohetkellä tuotteiden tarpeellisuutta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. On hyvä kiinnittää huomiota tavaroiden tarpeellisuuteen jo ihan senkin takia, ettei tavara tee onnelliseksi. Mutta kukapa ei iloitsisi uudesta villapaidasta tai käsilaukusta, josta on pitkään haaveillut ja jota on odottanut.

Tällä hetkellä haaveilen matkasta etelän aurinkoon. Kun sanon haaveeni ääneen, tunnen piston sydämessäni ja hävettää. Syyllisyys ja syyllistäminen ovat mielestäni tämä ajan vitsaus. Se liittyy kaikkeen mitä teemme, ei vain ilmastoasioihin. Huono omatunto kulkee siellä missä minäkin.

Mielestäni tarvitsemme enemmän myönteistä ajattelua. Vaikka puhumme vakavista asioista, syyllistäminen ei ole ratkaisu. Päätöksenteko on vaikeaa, eivätkä ratkaisut aina ole kaikkien mieleen, joku tekee aina enemmän kuin toinen.  Meillä kuitenkin on mahdollisuus tehdä ja auttaa, meillä on tieto-taitoa edistää esimerkiksi jätteiden kierrätystä ja tehdä siitä vientituote kehittyviin maihin. Meillä on vielä toivoa monessa asiassa, myös maailman pelastamisessa.

 

Henriikka Leppämäki

kirjoittaja työskentelee Alavuden seurakunnan vs. varhaisnuorisotyönohjaajana