Marionetti

Astun taukohuoneeseen ja huokaisen helpotuksesta; ei muita paikalla. Erityisesti niitä tiettyjä kasvoja en missään nimessä juuri tässä kohtaa haluaisi nähdä. Kahvi pannussa on jo kylmää, mutta kahvihammasta kolottaa niin voimakkaasti, että päätän lämmittää juomani mikrossa. Samassa, kun nostan höyryävää kuppiani mikrosta, taukohuoneen ovi käy. ”Kylmä kahvi kuulemma kaunistaa, olisiko kannattanut juoda se?” Hän naurahtaa ilkikurisesti ja jatkaa: ”Ja onhan tuo hieman outoa lämmitellä jäähtynyttä kahvia, parissa minuutissa olisit saanut keitettyä uutta. Ja sitä paitsi olisi minullekin maistunut kupillinen.” Tuo nauru saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin ja joudun pakottamaan hymyn kasvoilleni. ”Keitänkö uutta?” uskaltaudun kysymään. ”Ai tähän aikaan päivästä niin vahvaa kahvia, että lusikkakin pysyy pystyssä? Ajattelin kyllä ensi yönä ihan nukkuakin.”

Hän selaa päivän lehteä keskittyneesti, minä yritän olla kiinnittämättä häneen mitään huomiota. ”Mitäs tuumaat siitä uudesta tyypistä?”, hän kysyy rikkoen kiusallisen hiljaisuuden. Vastaan mahdollisimman normaalisti ja neutraalisti, kuinka hän on mielestäni aivan mukavan oloinen ja tervetullut lisä yhteisöömme. ”Ai jaa, et ole siis vieläkään huomannut, kuinka tärkeänä ja korvaamattomana hän itseään täällä pitää? Kulkee nenä pystyssä ja luulee tietävänsä kaikesta kaiken. Niin no, ei sitä kaikki tietysti huomaa, jotkut ovat älykkäämpiä kuin toiset.” Tunnen painuvani hänen edessään yhä pienempään ja pienempään henkiseen kasaan. Olo on taas epävarma ja tyhmä, hävettää. Mitä ihmettä näissä kohtaamisissa aina tapahtuu?

Taukohuoneen ovi käy uudelleen, ja uusi tulokas liittyy seuraamme. Dynamiikka huoneessa muuttuu salamannopeasti ja ivasanat vaihtuvat mairitteleviin ylistyksiin. Hän keittää kahvia, kaataa sen valmiiksi kuppiin ja muistaa vielä kysyä, tarvitaanko maitoa joukkoon. Kerma olisi tietenkin näin tärkeässä seurassa ainoa oikea vaihtoehto, mutta sitä nyt ei taukotilan jääkaapissa valitettavasti ole. Hän hymyilee leveästi, katsoo syvälle silmiin ja he uppoutuvat keskusteluun. Olen niin hämilläni, etten tiedä mitä sanoa, seuraan tilannetta vain hölmistyneenä vierestä. Kuinka joku onkaan noin taitava muuntautumaan ja manipuloimaan ihmisiä ympärillään? Hän on kuin nukkemestari, joka tekee julmasti meistä muista marionettinukkejaan. Nukkeja, joita hän voi väännellä ja käännellä tarvitsemaansa suuntaan. Ja pahinta hänessä on se, ettei tilannetta edes tajua, ennen kuin narut roikkuvat jo kehossasi.  

Nukkemestari poistuu huoneesta ja jäämme tulokkaan kanssa kahden. Kamppailen sisäisen ristiriitani kanssa; minun kuuluisi varoittaa häntä, mutta asetanko itseni samalla maalitauluksi? Ja kun henkinen väkivalta on noin epäsuoraa ja salakavalaa, kuinka pystyisin avaamaan asiani niin, että hän oivaltaisi sen? Ja jos varoitan häntä ja sana kulkee eteenpäin, kiristyvätkö omat naruni niin tiukalle, etten enää pääse niiden otteesta irti? En ehdi ajatella ristiriitaani loppuun, kun hän joutuu jo poistumaan paikalta. Hymyillen leveämmin kuin ulkona paistava keväinen aurinko. Kun hän sulkee oven perässään, näen mielessäni, kuinka hänen ranteissaan ja nilkoissaan roikkuvat jo pienen pienet läpinäkyvät siimat.

*Blogi käsittelee narsismia kirjoittajan oman menneisyyden parisuhdekokemuksen kautta.

Sini Kirvesmäki

kirjoittaja työskentelee lastenohjaajana Alavuden seurakunnassa