Poikkeuksellinen päivä



Istumme hiirenhiljaa olohuoneen sohvalla ja tuijotamme epäuskoisena television erikoislähetystä. ”Äiti, mitä tarkoittaa poikkeustila?”, kuopus kysyy hämmentyneenä. Esikoinen nostaa kätensä ilmaan riemuitakseen etukäteen alkaneesta kesälomasta. Pudotan hänet takaisin maanpinnalle ja samalla tunnen pienen tuskanhien nousevan otsalleni. Mitähän tästäkin vaan tulee? Kotikoulua, etätöitä, riskiryhmään kuuluvia lähisukulaisia, peruuntuneita harrastuksia, matkoja ja sukujuhlia. Puhumattakaan lasten kymmenistä vaikeista kysymyksistä, joihin en osaa antaa totuudenmukaista vastausta. Olemme kaikki yhtäkkiä poikkeuksellisessa tilanteessa, johon meille ei annettu juurikaan aikaa valmistautua.

Tilanteet ja toimintaohjeet päivittyvät jatkuvasti, ja informaatiotulva aiheuttaa väistämättä sisälläni jonkinlaisen stressireaktion. Yhtäkkiä kalenteri onkin melkein tyhjä, sovitut tapaamiset peruuntuvat yksi toisensa jälkeen ja koko arki kääntyy hetkessä päälaelleen. Illalla nukkumaan mennessä kuopus on huolissaan sekä iäkkäästä isovanhemmasta, että itsestään. ”Äiti joudunko mä nyt taas sairaalaan, kun mulla on se astma? Ja pappa? Saanko mä tavata yhtään ketään vai oonko mä vaan vankina täällä kotona?” Voi lapsi rakas, kunpa sinun ei tarvitsisi murehtia tuollaisia asioita.

Herätyskello herättää seuraavana aamuna tuttuun tapaan ennen seitsemää. Keitän aamukahvin ja avaan lasten ovet toivottaen pojilleni hyvää huomenta. Koko edellisen illan olen laatinut jonkinlaista toimintasuunnitelmaa siitä, kuinka arkemme tästä eteenpäin jatkuu. En ole todellakaan varma ajatusteni käytännön toimivuudesta, mutta tärkeintä on viestiä lapsilleni, että tietyt rutiinit, rytmit ja tavat jatkuvat, vaikka olosuhteet niitä nyt hieman rajoittavatkin. Syömme yhdessä aamupalaa ja käymme läpi tänään opiskeltavia oppiaineita. Joudun lähtemään töihin, mutta onneksi sukulaiset ovat luvanneet auttaa hoitojärjestelyjen kanssa. ”Tulen niin pian takaisin kuin pystyn, autetaan sitten isän kanssa niiden läksyjen tekemisessä. Hyvää kotikoulupäivää!”

Työpäivä on yhtä hulinaa. Kysymyksiä on huomattavasti enemmän kuin vastauksia, ja ohjeet muuttuvat sitä mukaan, kun uusia tietoja tulee. Otan loppuviikon työt kotiin ja hieman jännittyneenä kaarran autoni kotipihaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja pari joutsenta lentää äänekkäästi kotitalomme yli. Niin tosiaan, kevät on tulossa. Luonto tai muuttolinnut eivät tiedä vallitsevasta poikkeustilasta mitään, niiden elämä jatkuu samoissa uomissa kuin tähänkin asti. Tämä oivallus tuo toivoa; elämä jatkuu joka tapauksessa, vaikka se ajatuksissa tuntuukin nyt totaalisesti pysähtyneen.

Illalla, kun päivät rutiinit on tehty, istumme koko perhe taas olohuoneen sohvalla. Tällä kertaa katsomme lasten valitsemaa elokuvaa, ensimmäistä kertaa yhdessä pitkään aikaan. Ja se tuntuu poikkeuksellisen hyvältä. Katson kiitollisena elämäni miehiä. Kuinka eri tavoin sitä osaakaan nyt arvostaa niitä asioita, joita arjen hulinassa pitää ajoittain itsestään selvinä; perhettä ja läheisiä, työtä, terveyttä ja vapautta liikkua, kokoontua ja harrastaa. Mutta vaikka meitä ympäröivä maailma onkin kaaoksessa, tajuan kuinka tässä hetkessä on kaikki, mitä oikeasti elämässäni tarvitsen. Mitä nämä lapset tarvitsevat. Läsnäoloa, rakkautta, uskoa ja toivoa. ”Äiti, jonain päivänä tämäkin on historiaa ja kaikki kyllä järjestyy, kun me kaikki vaan tehdään parhaamme ja puhalletaan yhteen hiileen.” Voi pieni viisas poikani, niin järjestyykin.



”Katso taaksesi ja kiitä. Katso vierellesi ja rakasta. Katso eteesi ja luota. Katso ylös ja usko.”


Sini Kirvesmäki
kirjoittaja työskentelee lastenohjaajana Alavuden seurakunnassa

Kommentit