Elämän ihmeen äärellä

 "Äiti milloin meille tulee vauva", kysyi poikani päiväkoti-ikäisenä useaan otteeseen. Ryhmäläisten monet muut äidit hakivat lapsiaan hoidosta lastenvaunujen kanssa ja pieni poikani ihasteli niissä tuhisevia vauvoja. "Kaikilla muillakin äiti on"! Lapsellani tuntui olevan pitkään vauvakuumetta enemmän kuin äidillään. Hän halusi kovasti olla isoveli. Hän, joka oli aina ollut se pikkuveli. Hänen syntyessään perheeseemme kuuluivat kaksospojat, jotka kirjaimellisesti olivat isoveljiä. He olivat juuri aloittaneet ammattikoulun ja lukion. Poikani oli heistä kovin ylpeä. Jos meillä ei ollut vauvaa, oli meillä ISOveljet! Kaksoset näkyivät ja kuuluivat monissa piirustuksissa ja tarinoissa. Heistä puhuttiin kavereille ihailevasti. 

Vuodet kuluivat ja meillä ei lykitty lastenvaunuja. Ei ole itsestäänselvyys, että lapsia saadaan, mutta minä en edes yrittänyt. Olin nuori parikymppinen esikoisen saadessani ja lähes kolmen vuoden kotonaolon jälkeen oli aika jatkaa opintoja, valmistua ammattiin ja hankkia ensimmäinen kunnon työpaikka. Ehtipä siinä välissä olla työttömänäkin ja taas hetken kotona. Koskaan en kuitenkaan ajatellut, etteikö minulle voisi lapsia vielä joskus tulla, mutta aikaa myöten lapseni lakkasi kyselemästä pikkusisaruksen perään. Perheeseen tuli avioerokin. 

Myönnän, että kaikkina niinä vuosina, kun oli syitä lykätä lapsiluvun kasvattamista, koin siitä kuitenkin salaa surua. Saadessani poikani ei kenelläkään ystävistäni ollut vielä lapsia, ja olin äitiyden kanssa melko yksin. Sitten niitä lapsia alkoi tulla. Voi sitä vauvan tuoksua ja uuden elämän ihmettä! Kyllähän minäkin olisin halunnut sen taas kokea. Mutta aina oli se joku ”mutta”. Jokin oli kuitenkin saanut minut aikanaan säästämään poikani vauvatavarat, vaatteista vaunuihin. Ehkä niille joskus olisi vielä käyttöä, ajattelin.

Viime jouluna se sitten tapahtui. 13- vuotias poikani sai kuulla, että hänestä vihdoin tulee isoveli. 10 vuotta ensimmäisen kyselynsä jälkeen. Hän istui hetken hiljaa hämmentynyt ilme kasvoillaan ja totesi lopulta "Siistii"! Huokaisin helpotuksesta. Olin pelännyt kertoa tulevasta vauvasta, koska olen hänelle tällä hetkellä etävanhempi, hänen asuessaan arkea isänsä kanssa 300 km päässä. Jos hän kokeekin, että hänet jotenkin korvataan toisella lapsella? Pelko osoittautui onneksi turhaksi. Hän on nyt se ylpeä isoveli, tulevalle pikkuveljelleen ja aikoo kuulema opettaa hänelle kaikki temput, myös ne huonot. En tiedä haluanko niistä tietää enempää. 

Laskettuun aikaan on nyt kolmisen viikkoa ja tuleva äiti on hämmentynyt, mutta kuitenkin onnellinen. Nyt se on jo ihan käsillä, se kauan odotettu vauva. Äitiysvapaata on harjoiteltu nyt muutama viikko ja on omituista, ettei aamuisin lähde töihin! Uuden opettelua sekin. Minulle, joka olen vuosia tehnyt paljon töitä. Saati tämä tuleva vauva-arki. Tuntuu, että moni asia on niin paljon muuttunut siitä, kun on viimeksi ollut vauva-asioiden äärellä. Vaatteet ja välineet on kokeneet päivityksen. On ollut ihanaa kaupassa hypistellä ja ostaa vauvatavaroita. Pienelle alkaa onneksi olla kaikki valmiina, myös ne aikanaan säilötyt esikoisen tavarat. Jostakin on tullut myös tarve silittää kaikki vauvanvaatteet. Minä, joka en koskaan silitä mitään.

On jännä, miten sitä unohtaakaan monet asiat, miltä se raskaus tuntuu, ne liikkeet, jotka sisälläsi kasvava uusi elämä saa aikaan. Kuin ilmoitellakseen meille, että täällä olen, kohta tulossa luoksenne. Ja me olemme valmiita ottamaan sinut vastaan! Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Lähestyvä synnytys on alkanut jo jännittää, pelottaakin. Edellisestä kerrasta on niin kauan aikaa, enkä ole enää parikymppinen. Uskon kuitenkin meistä pidettävän huolta ja kaiken menevän hyvin. Olemme hyvissä käsissä.

Tervetuloa maailmaan pikkuinen! Me, äiti, isä ja isoveli odotamme sinua! Kiitollisin mielin.

Ystävä sä lapsien,

katso minuun pienehen.

Minne käynkin maailmassa,

sinä olet hoitamassa.

Onni täällä vaihtelee,

taivaan Isä suojelee.

- Virsi 492.

Johanna Toppar 

kirjoittaja työskentelee toimistosihteerinä Alavuden seurakunnassa