Kolikon kääntöpuoli

Älypuhelimen herätysääni säpsähdyttää minut hereille. Unen saamiseen meni yöllä taas monta tuntia, ja nyt pitäisi jaksaa nousta kouluun. Matka ei onneksi ole pitkä – vain omasta vuoteesta muutaman askeleen päähän ikkunan eteen istumaan. Vilkaisen kelloa - taas olin laittanut herätysajan väärin... Typerä minä. En ehdi syödä aamiaista, opettaja soittaa videopuhelun aivan kohta. Puen nopeasti eiliset vaatteet lattialta päälleni. Onneksi kukaan ei ole vielä huomannut, että olen käyttänyt samoja vaatteita koko viikon. Ehkä ne edes viikonloppuna pestään. Siis jos joku sattuu olla kotona.

Avaan sälekaihtimet ja kevätaurinko pistelee silmiä. Kerrostalon sisäpiha on tyhjä, yhtään ihmistä ei näy missään. Ei aikuisia tai lapsia, ei koiran ulkoiluttajia tai vanhuksia. Ei edes pupuja tai lintuja. Kummallista. Puhelin soi ja opettajan rakeiset kasvot ilmestyvät rikkinäisen näytön ruudulle. Linjakin on huono, eikä opettajan puheesta saa oikein mitään selvää. Puhelin on vanha, mutta kuulemma uuteen ei ole varaa. Kun on muitakin rahanreikiä. Opettaja kysyy samat asiat joka aamu:”Kuinka nukuit, olethan syönyt, teithän eiliset läksyt?” Vastaan aina samalla tavalla:”Hyvin, juuri söin, tein kaikki läksyt.” Olisin toisaalta halunnut kertoa, etten oikeasti ole syönyt lämmintä ruokaa tosi pitkään aikaan. Ja että yksin on ikävää ja pelottavaa nukkua. Ja pienillä, rikkinäisillä ja tylsillä kynillä on ärsyttävää tehdä tehtäviä, joita ei edes osaa. 

Opettaja ei ehdi jutella kauaa. Seuraavaksi tulee läksyviesti. Huokaisen syvään ja huomaan samalla, kuinka nälkä kurnii vatsassa. On pakko löytää jotain syömistä. Jääkaapissa palaa pelkkä valo, kuivakaapissa on muutama näkkileipä. Ei kai tässä muukaan auta, kuin syödä jo kolmatta päivää näkkileipää. Ai niin – tänään taitaa olla ruokakassipäivä. Muistaakohan hän hakea sen, vai unohtuuko se taas? Pitäisikö minun laittaa viesti ja muistuttaa? Ai niin, häntä ei saa häiritä. Muuten meillä riidellään ja huudetaan taas koko ilta. Ja sitten hän lähtee ovet paukkuen ulos ja tulee kotiin vasta pimeällä. Tai ei tule ollenkaan. Pitää vain toivoa tosi kovasti, että tänään meillä syödään jotain muutakin kuin kuivaa, typerää leipää.

Istun koulupöydän ääressä ja yritän parhaani. Yritän ymmärtää, keskittyä, olla niin huolellinen kuin osaan. Lopulta totean, etten enää jaksa. Meni miten meni, parempaan en tänäänkään pysty. Mitähän sitten keksisin, että saan loppupäivän kulumaan? Ulos ei saa mennä, eikä ketään saa nähdä. Sääntöjä pitää noudattaa, ettei sairastu. Jään koulupöydän ääreen istumaan ja katselen taas ulos. Sisäpihan leikkipuistossa keinuu minun kokoiseni tyttö, ja hänen äitinsä antaa hänelle vauhtia. Vaikken kuule tytön naurua, näen sen hänen kasvoiltaan. Katseeni pysähtyy tuijottamaan tyttöä ja huomaan, että silmistä tippuu kyyneleitä ja tulee surullinen mieli. Voi kun minä antaisin oikeasti ihan mitä tahansa, että saisin olla edes hetkisen tuo naurava ja onnellinen, äidin ja isän pieni tyttö.

Puhelimeen tulee taas Wilma-viesti. Alan hymyillä leveästi, kun luen opettajan viestin. No nyt minä tiedän, että kyllä minä selviän tästä! Enää yhdeksän yötä, niin näen turvalliset aikuiset, saan taas leikkiä ja syödä lämmintä ruokaa. Yhdeksän yön päästä ei tarvitse olla enää yksin. 

Ensi viikolla minä pääsen vihdoinkin takaisin kouluun.

Sini Kirvesmäki

kirjoittaja työskentelee vs.toimistosihteerinä Alavuden seurakunnassa