Pienen pienessä purkissa on kasa pillereitä. Huuhdon ne käskystä kurkustani alas. Makaan sairaalasängyllä ja mieheni silittää lempeästi isoa vatsaani. Pian hän olisi täällä, odotettu ja toivottu toinen lapsemme. En silti voi olla ahdistumatta, pelottaa ihan valtavasti. Entä jos tälläkin kertaa jotain menee pieleen? En kestä ajatusta enää yhdestäkään lääkäristä kertomassa minulle, kuinka kaikki oli vain yksi iso, inhimillinen erehdys. Että lääkäritkin ovat ihmisiä, jotka hekin tekevät joskus virheitä. Ehkä niin, mutta olisin niin kovasti toivonut ja ansainnut asioiden menevän tuolloin toisella tavalla.
Pari nuorta sairaanhoitajaa saapuu huoneeseen. Nyt olisi sektiosalissa valmista. Lähdemme kulkemaan sairaalan käytävää pitkin. Toinen hoitaja lähtee eri suuntaan mieheni kanssa, me ahtaudumme toisen hoitajan kanssa hissiin. ”Kerro nimesi ja syntymäaikasi, ja minne olemme menossa?” Muistan ajatelleeni, miten typerä kysymys. Tässähän se lukee, ranteessani selvällä suomenkielellä. Ja kyllä, suunniteltuun sektioon olemme edelleenkin menossa. En selkeästikään ole oma itseni, hermostuttaa ja pelottaa. Hoitaja hymyilee lohduttavasti ja nyökkää. Hissin merkkiääni piippaa ja minut siirretään leikkaussaliin. Minua aletaan valmistella sektioon. Hiljaisuuden vallitessa jännitys purkautuu ja alan itkeä äänekkäästi. Ihana hoitaja rauhoittelee minua ja sanoittaa asiantuntevasti hätäni. Hän on selkeästi lukenut vanhat paperini hyvin perusteellisesti ja saa minut rauhoittumaan. Vihdoin puudute alkaa tehota, ja mieheni saapuu sairaalakaavussaan vierelleni istumaan. Vaikka hänen kasvonsa ovat normaalit, hänen kätensä puristusvoimasta päätellen häntä jännittää jopa enemmän kuin minua.
Lääkäri laittaa klassista musiikkia soimaan ja aloittaa toimenpiteen. ”Tuntuuko kipua, onko kaikki hyvin?” hän kyselee jokaisen uuden veitsenvedon edellä. Kaikki on hyvin, kertokaa nyt jo kumpi siellä näkyy?! Muutaman minuutin kuluttua paineen tunne vatsassani taukoaa ja vihreän verhon takaa näkyvät pieni takapuoli ja pienet jalat. ”Kyllä täällä tällaiset pienet kulkuset näyttää olevan!” Ja samassa, kun kimeä itku täyttää sektiosalin, kyynelmeri täyttää silmäni. Poika, meillä on toinen poika! Kyyneleet estävät näkyvyyden, kun hoitaja tuo pojan rinnalleni. Hänen itkunsa taukoaa heti, kun puhun hänelle. Tunnen poskellani vauvan tahmaiset ja lämpöiset kasvot, ja kuulen mieheni itkevän vieressäni. Mielen täyttävät valtava rakkaus, kiitollisuus ja onni; kaikki meni sittenkin tällä kertaa täydellisesti. Tämä siis oli se korjaava, parantava kokemus, joka minulle jo neljä ja puoli vuotta sitten tässä samassa sairaalassa luvattiin.
Tuo ikimuistoinen päivä on tänään tasan vuosikymmenen takainen. Toisaalta niin kaukana muistoissa ja toisaalta kuin eilinen päivä. Sillä joka kerta, kun tuo poika halaa minua tiukasti ja painaa poskensa poskeani vasten, palaan takaisin tuohon ensihetkeen. Siihen kyynelmereen ja vastasyntyneen tuoksuun, minun omaan pieneen poikaani.
Hyvää syntymäpäivää rakas kuopuksemme, kiitos kun tulit ja jäit.
"Ennen kuin sait alkusi, me halusimme sinut. Ennen kuin synnyit, me rakastimme sinua. Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan, olimme valmiita kuolemaan puolestasi."
Sini Kirvesmäki
kirjoittaja työskentelee vs.viestintä- ja toimistosihteerinä Alavuden seurakunnassa
Kommentit
Lähetä kommentti