Viime lauantaina vietettiin pyhäinpäivää. Usein puhekielessä kuulee vielä sanottavan pyhäinmiestenpäivä, vanhemmalta nimeltään. Pyhäinpäivä on kristillinen muistopäivä, jolloin muistamme edesmenneitä läheisiämme. Silloin hautausmaat täyttyvät kynttilöistä. Kirkossa luetaan edellisen pyhäinpäivän jälkeen kuolleiden seurakuntalaisten nimet ja sytytetään heille kynttilät.
"Sehän on äiti halloween!", totesi poikani 14 v keskustellessamme aiheesta. Aivan, viime vuosina halloweeniä on alettu viettämään samana päivänä kuin pyhäinpäivää. Omasta lapsuudestani se oli lähinnä amerikkalainen ilmiö. Tänä päivänä nuoremmalle sukupolvelle pyhäinpäivä onkin varmasti vieraampi käsite, kuin kaupalliseksi muodostunut halloweenin vietto karkkeine ja kepposineen. Silti pyhäinpäivä ei ihan täysin ole jäänyt halloweenin alle, vaan on kalenterissamme edelleen hiljainen päivä. Onneksi.
Pyhäinpäivä tuo mahdollisuuden kuoleman ja surun, kiitollisuuden ja toivon käsittelyyn. Ne kaikki ovat ihmiselämään kuuluvia asioita. Jokainen meistä on varmasti joskus kohdannut jossain muodossa kuolemaa. Työn puolesta tai läheisen, ystävän, tuttavan tai naapurin poismenon kautta. Sen kertoo jo ne kynttilämeret pyhäinpäivänä hautausmailla. Aina on joku, jota käydä muistamassa. Niin minullakin.
Isäni menehtyi pian 13 vuotta sitten, tammikuun toinen päivä. Sinä aamuna sain puhelun, jota kukaan ei halua saada. Isä oli nukkunut pois. Vain puoli tuntia aiemmin oli sairaalasta soitettu, että nyt olisi viimeiset hetket tulla hyvästelemään. Emme koskaan ehtineet paikalle, kun sydän löi viimeisen kerran klo 8.21. Tämä kellonaika on jäänyt mieleeni. Äitini oli valvonut koko yön, odottanut ja toivonut ihmettä, jota ei tullut. Massiivinen aivoverenvuoto, eikä mitään ollut tehtävissä. Traaginen onnettomuus kotona, se yksi pieni pöydänkulmaan osunut kompastuminen vei isäni ja poikani isoisän hautaan vain 67-vuotiaana. Pieni yksivuotias poikani laski arkun päälle ruusun, ja myöhemmin hän on sytyttänyt isoisän haudalle kynttilän, monesti juuri pyhäinpäivänä. Isä olisi tänä vuonna täyttänyt 80 vuotta.
Monesti mietin, millaista elämä olisikaan, jos isä olisi vielä täällä. Varsinkin pyhäinpäivänä ja tammikuun toisena tämä käy mielessäni. Ja kaipuu. Se on matkassa mukana aina, vaikkei arjen kiireissä sitä aina tiedostakaan. Se, ettet ehtinyt hyvästelemään, sanomaan että olet tärkeä, on jäänyt vaivaamaan mieltä. Vaikka uskon isäni tietäneen sen sanomattakin.
Poisnukkuneen läheisen muistaminen ei ole vain pyhäinpäivää, vaikka konkreettisemmin se monesti näkyy silloin. Itsekin perheeni kanssa kävelemme mieheni isovanhempien haudoille sytyttämään kynttilät, sekä muualle haudattujen muistopaikalle. Isän haudalla kun ei pitkän välimatkan takia enää niin usein pääse käymään. Kynttilöitä sytytämme haudoille monesti muulloinkin, usein kävelylenkillä hautausmaan ohi kulkiessa. Mutta juuri pyhäinpäivänä mielen täyttää lämpö, kun näkee hautausmaalla sen kaiken rakkauden ja kaipuun määrän, lukuisine kynttilöineen, toivon liekkeineen. Surullista, mutta niin kaunista. Ajatus siitä, että jonain päivänä kohtaamme jälleen.
Läheisiä olisi tärkeä muistaa myös heidän vielä täällä ollessaan. Muistaa kertoa miten tärkeitä he ovat, viettää heidän kanssaan aikaa, olla läsnä. Usein elämme niin kiireistä arkea, ettei meillä tunnu olevan toisillemme tarpeeksi aikaa, mutta olemmeko loppuviimein niin kiireisiä, kuin mitä itseämme pidämme? Ikuisuuskysymys, jonka kanssa itsekin pähkäilen monesti. Miten paljon elämästä vie kohtaaminen tai puhelu? Sanoisin, että enemmän se antaa kuin ottaa. Jos nyt saisin valita, vastaisin isäni viimeiseen puheluun. Se jäi viimeiseksi, enkä koskaan ehtinyt soittaa takaisin.
Johanna Pakkanen
viestintä- ja toimistosihteeri
Kommentit
Lähetä kommentti