Hiljaa
kummastelin joitain vuosia sitten, kun erinäiset ihmiset käyttivät lapsiperheemme
elämästä termiä `ruuhkavuodet´. Ei tuo niin vauhdikasta ollut. Pitkä kotiäitiys
selitti kummastustani ja vuorokausien tuntien riittämistä. Elämä oli kotona, eikä siitä tarvinnut säntäillä minnekään, paitsi satunnaisiin lapsiperheiden
rientoihin.
Viime keväästä
saakka olen ollut kolmivuorotyössä. Kesällä koronarajoitusten hellitettyä
esikoisen jalkapallotreenit löysivät tiensä viikkokalenteriin. Syksyn tullen
lasten harrastuksia on enemmänkin, sekä arkipäivien koulu ja eskari. Omia säännöllisiä
harrastuksia vuorotyön oheen on liki mahdotonta ottaa virkkuukoukkua ja kutimia
kummempia. Haaveitteni tanssi- ja liikuntaryhmien sijasta toteutan nyt
diakoniatyön harjoittelua vuorotyöltä jäävissä koloissa. Perhe-elämää elän noilta
kumpaiseltakin jäävinä tunteina. Olen merkinnyt kalenteriini ”Pojat” kaikkiin
kohtiin, missä pystyn olemaan perheeni kanssa. Ruuhkavuosi-käsite on tullut
tutuksi!
Miten aion
selvitä tästä? Kiitos lähiesimiehelleni, jolle harkkatoiveideni sovitteleminen
työvuorolistaamme tuottaa ylimääräistä pähkäilyä. Kiitos työnantajalleni,
seurakunnalle sekä opinahjolleni, jotka ovat osoittaneet ymmärrystä järjestelylleni. Kiitos miehelleni, jonka ansiosta en ole tässä liemessä aivan yksin. Kiitos kolmelle ihanalle pojalle, joiden halauksissa ja rutistuksissa on
voimaa enemmän kuin yhdessäkään patterissa. Kiitos koirallemme, joka huolehtii kehoni
ja ajatusteni tuuletuksesta. Kiitos Taivaan Isälle, jolta saan anoa voimaa,
viisautta ja villejä ideoita. Ja hei, toukokuussa aion pitää ensimmäisen lomaviikkoni,
heti kun voin!
Henna Heimonen
diakoniatyön opiskelija
Kommentit
Lähetä kommentti