Kun olin 23-vuotias liikkuva nuorukainen, kokeilin hieman estejuoksua. Kaaduin erääseen esteeseen, koska askeleeni petti ja vauhti hidastui. Oikea polveni vääntyi ja turposi. Kuvauksissa selvisi, että eturistiside oli revennyt. Polvi leikattiin ja kuntoutus onnistui hyvin.
25-vuotiaana olin kotitilalla isäni apuna rankametsässä.
Järjestelin traktorin peräkärryllä kuormaa, kun isäni siirsi traktoria.
Ilmeisesti hän ei joko huomannut tai muistanut, että olin kyydissä. Tipuin
peräkärryltä epätasaiseen maastoon ja nyt oli vuoro vasemman polven
eturistisiteen revetä.
Polvi leikattiin ja siihen rakennettiin siirrännäisestä uusi
eturistiside. Alkoi kuntoutus ja polven vahvistaminen. Kuntoutus oli tällä
kertaa kivuliasta, koska polvi jäi leikkauksen jälkeen melko kireäksi. Muistan,
kuinka huusin kivusta, kun fysioterapiassa yritimme saada polveen täydet
liikeradat.
Vähitellen huomasin, että tukevuus polvesta alkoi jälleen
kadota ja polvi löystyi pikkuhiljaa - kuntoutuksesta huolimatta. Polvi ei ollut
enää niin tukeva kuin aiemmin, sen huomasin mm. kävellessä. Hakeuduin lääkäriin
ja kerroin, ettei minulla ollut enää kunnollista eturistisidettä. Lääkäri - ainakaan ensimmäinen - ei oikein uskonut sanojani. Toinen lääkäri otti sanani jo
paremmin todesta ja kertoi mahdollisuudesta uusintaleikkaukseen, sen riskeistä ja
onnistumisprosentista. Halusin ehdottomasti uuteen leikkaukseen.
Toisessa leikkauksessa selvisi, että ensimmäisen
eturistisiteen siirrännäinen oli asennettu hieman väärään paikkaan.
”Yläinsertio on hieman liian edessä ja tässä ilmeisesti syy pikkuhiljaa
tapahtuneeseen löystymiseen”, luen epikriisistä. Kyse ei varmaan ollut monesta
millistä tai millin puolikkaasta. Polven leikkausten välissä oli kaksi vuotta.
Leikkauksen jälkeen lihaksia piti vahvistaa kauan aikaa ja
sain opetella mm. kävelyä uudelleen. Juoksuharrastus nuoruudesta sai jäädä ja
urheiluun piti etsiä maltillisempia, vähemmän polvia rasittavia muotoja. On
täytynyt mennä polvien ehdoilla.
Sittemmin polvet ovat kipuilleet ja muistutelleet tehdyistä
operaatioista vaihtelevasti. Etenkin kahteen kertaan operoituun polveen on
kehittymässä kuluma hyvää vauhtia, koska leikkaus on aina trauma elimistölle.
Mutta olen oppinut elämään polvieni ehdoilla, niitä kuunnellen. Ja hyvin olen
pystynyt vielä nauttimaan pitkistäkin lenkeistä, vaikka väliin polvet
kaipaavatkin kipugeeliä tai jotain muuta troppia.
Mielessäni olen useammankin kerran kysellyt, että miksi,
miksi pitikin sattua juuri minun kohdalle tämä kaikki? Eikö vähempikin olisi
riittänyt, edes yksi leikkaus molempaan polveen? Ja miten satuinkin osumaan
juuri siihen pieneen ryhmään, kenen kohdalla tämä kyseisen leikkauksen piti
epäonnistua?
Vastauksia näihin miksi-kysymyksiin en varmaan koskaan saa.
Tilastollisesti tietenkin voin lohduttautua sillä, että ihmisille nyt vaan
sattuu kertymään elämänsä aikana erilaisia vaivoja laidasta laitaan, suurempia
ja pienempiä. Ja jonkun kohdalle täytyy sattua myös aina se pienin
todennäköisyysprosentti.
Joskus, kun valittelin lääkärisiskolleni jotain muuta
vähäistä vaivaa, hän palautteli minua maan pinnalle kertoen, miten paljon
suomalaiset keskimäärin sairastavat kaikenlaista, ja etten ollut mitenkään
poikkeava silloisen vaivani kanssa. “Mutta vaiva se on pienikin vaiva, eikä ole
kivaa olla kipeä”, ajattelin. Siskoni kyllä myönsi tämänkin.
”Kipunsa kullakin”, sanotaan. ”Onhan sitä muillakin ihmisillä
kaikenlaista, jopa enemmän varmaan, kuin päällepäin uskoisin”, ajattelen.
Monenlaista kipua mahtuu ihmisen elämään. Voi olla fyysistä, mutta myös
henkistä ja hengellistä kipuilua, sairastelua. Ja koska ihminen on
psykofyysinen kokonaisuus, voi yksi kipu aiheuttaa toisenlaista kipua. Joskus
voi olla vaikeaakin löytää jonkun kivun perussyytä.
”Ei ole aivan helpoksi ja vaivattomaksi luotu ihmisen elämää”, ajattelen, mutta Raamatusta löydän lohduttavia ajatuksia siitä, kuinka Jumala on meidät luonut ja lupaa kulkea kanssamme: ”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.” (PS. 139: 16-18)
Paula Setälä
kanttori
Kommentit
Lähetä kommentti