”Kenen tahansa mieli voi murtua, kuka tahansa voi
sairastua.”
Näillä sanoilla alkavat Toipumisen polku – videon lopputekstit. Video on koskettava ja visuaalinen kuvaus siitä, millaista on sairastua psyykkisesti ja mitä toipuminen on. Minulla oli suuri etuoikeus antaa omat kasvoni osaksi tuota tarinaa. Samalla sain myös olla yksi videon käsikirjoittajista, osa lahjakasta eri alojen ammattilaisista koostuvaa suunnittelutiimiä.
Minä olen yksi heistä, jonka
mieli aikoinaan murtui. Sairastuin traumaperäiseen stressihäiriöön ja
masennukseen reilut 15 vuotta sitten rankkojen elämäntapahtumien seurauksena. Pitkä
toipumismatkani alkoi jo vuonna 2005, kun lopultakin tajusin ja ennen kaikkea uskalsin myöntää itselleni, että tarvitsen apua.
Muistan ensimmäisen kerran, kun istuin terapeuttini sinisessä ja pehmeässä tuolissa,
sikiöasennossa lattialle tuijottaen, kauhusta kankeana. Niin helpottunut kun
toisaalta olin siitä, että sain nopeasti apua, en saattanut uskoa, että juuri
minä istuin terapiassa. Tunsin valtavasti häpeää – mitä ihmiset ajattelisivat, jos
tietäisivät minun kärsivän psyykkisistä ongelmista? Hylättäisiinkö minut,
saisinko ikuisen heikkouden ja häpeäleiman otsaani? Koska heikkohan minä
mielessäni olin, kun en kestänyt elämän tuomia vastoinkäymisiä, vaan romahdin
ja sairastuin.
”Hädän hetkellä sairaus voi peittää alleen kaiken sen,
mitä olet. Muista kuitenkin, että sinä olet sinä – etkä sairautesi.”
En ollut pitkään mitään muuta
kuin sairauteni. Diagnoosi ja menneisyyteni määrittelivät identiteettini ja minuuteni, ihmisarvoni
ja peilikuvani. Olin pelkkä kävelevä oirekimppu, toivoton tapaus. Liian särkynyt
korjattavaksi. Todellisuudessa olin koko ajan kaikkea muutakin; äiti, puoliso,
opiskelija, ystävä, työntekijä. Taiteilija, joka työsti kokemustaan
kirjoittamisen, piirtämisen ja musiikin avulla. Minä olin koko ajan minä –
sairaus vain peitti kaiken muun sen tuskan, pelon ja toivottomuuden alle. Diagnoosin
takana oli aito, oikea ihminen, joka ansaitsi saada apua ja keinoja toipua
kokemuksistaan.
”Apua on saatavilla ja
jokainen voi löytää oman toipumisen polun.”
Kuka tahansa meistä voi joutua
elämässään pikimustaan toivottomuuden tunneliin, johon kirkkainkaan valonsäde
ei paista. Kuka tahansa meistä voi joskus sairastua psyykkisesti. Se voit olla
sinä, läheisesi, ystäväsi, naapurisi. Kun hätä on suurin, tuntee hukkuvansa
sairauden alle. Sairaus ei onneksi koskaan täytä koko ihmistä, vain hetkellisesti
osan siitä. Kun uskaltaa myöntää, että tarvitsee apua – se jos jokin kertoo
valtavasta sisäisestä vahvuudesta. Apua on saatavilla, kenenkään ei tarvitse
taistella yksin.
Vaikken tajunnut silloin, astuin omalle toipumisen polulleni sillä hetkellä, kun pyysin apua ja aloitin terapian. Tuosta hetkestä alkoi pitkä matka, joka jatkuu edelleen. Sanotaan, ettei tärkeintä ole määränpää, vaan itse matka. Saan lohtua ajatuksesta, ettei valmiiksi tarvitse, eikä toisaalta ehkä voikaan tulla. Olen elämäni matkalla, jonka yhden ajanjakson jouduin kulkea pimeydessä. Pimeydestä löysin kuitenkin oman toipumisen polkuni, jota pitkin saatoin jatkaa matkaa. Kiitos ammattiavun, ystävien ja läheisten, tänään saan askeltaa polkuani valon ympäröimänä. Saan toisessa työssäni auttaa niitä, jotka vielä kamppailevat pimeydessä, ikään kuin väläyttäen hetkellistä toivon valoa heidän tunnelinsa päässä. ”Sinä selviät tästä kyllä, etkä ole sairautesi ja oireidesi kanssa yksin.” Minä en sittenkään ollut toivoton tapaus, enkä usko kenenkään olevan. Jokainen meistä voi löytää oman toipumisen polkunsa ja päästä lopulta jatkamaan elämänsä matkaa valoisalla tiellä.
Toipumisen polku - video on katsottavissa YouTubessa, toivottavasti se tuo toivoa ja lohtua jokaiselle katsojalle.
Sini Kirvesmäki
vs. viestintä- ja toimistosihteeri
Kommentit
Lähetä kommentti