Eniten yllätti köyhyys

 


Tänä vuonna Yhteisvastuu-keräyksessä kuuluu köyhien vanhusten ääni. Vähävaraiset ikäihmiset ovat usein tilanteessa, jossa vaikeudet kasaantuvat. Terveydelliset ongelmat saattavat olla lisäämässä pienituloisten eläkeläisten köyhyyttä sairaalakäynteineen ja isoine apteekkilaskuineen. Vastaavasti köyhyyden mukana saattaa tulla terveydellisiä ongelmia, yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Ihmisellä on aina tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Tämä tarve ei häviä iän myötä mihinkään. Päinvastoin se saattaa vain korostua iän mukanaan tuomien sairauksien sekä yksinäisyyden lisääntyessä.

On tärkeää tuntea kuuluvansa joukkoon; perheeseen, harrastukseen, työyhteisöön tai johonkin muuhun yhteisöön. ”Ihminen elää toisen ihmisen kautta.”, toteaa lääkärikuntamme vanhin, arkkiatri Risto Pelkonen, 89. Monet vanhukset, joiden luona käyn työni puolesta kotikäynneillä, tuntevat itsensä kuitenkin hyvin yksinäisiksi. Kun tähän tunteeseen sosiaalisesta köyhyydestä lisätään vielä taloudelliset vaikeudet, voi elämä tuntua todella raskaalta selviämistaistelulta iäkkäälle, usein sairauksien kanssa kamppailevalle ihmiselle.  

Pienillä eläkkeillä elävät vanhukset saattavat jättää esimerkiksi lääkkeet ostamatta, koska muuten ei raha riitä ruokaan, vuokraan tai vaikka sähkölaskuun. Pitää punnita, mikä on tärkeysjärjestys milloinkin. Kuinka kauan voi olla ottamatta mitäkin lääkettä? Eräs työni puolesta tuttu vanhus pesi leivän päältä homeen pois ja söi. Miksi? Koska on äärimmäisen yksinäinen ja voi mennä parikin viikkoa, että joku sellainen käy, jolle uskaltaa luottaa vähät rahansa ja joka ehtii käydä kaupassa, että saisi uutta leipää.

Ei ole mitenkään tavatonta nähdä eläkeikäisiä EU-ruokajaossa tai diakonian asiakkaina vastaanotollamme. He tulevat usein taloudellisten ongelmien vuoksi ja yhtä usein yksinäisyys saa heidät hakeutumaan diakoniatyön kautta avun piiriin. Vastauksena yksinäisyyteen ystävätoiminnan kautta yksinäisille vanhuksille välitetään vapaaehtoisia ystäviä. Asiointiavun vapaaehtoiset käyvät puolestaan saattelemassa heitä esimerkiksi sairaalaan ja takaisin kotiin. Miten tärkeää työtä vapaaehtoiset tekevätkään! Kuinka rinnalla kulkemisen tärkeys korostuu siinä vaiheessa, kun pyörätuolissa istuva, hieman muistisairas vanhus toistelee, ettei häntä vain jätettäisi yksin selviämään. Kuinka vapaaehtoinen jaksaa aina uudestaan vastata: ”Olen tässä niin kauan kuin sinäkin. En jätä sinua yksin. Vien sinut kotiin asti.”

Talo näyttää hiljaiselta, pimeältä ja autiolta, kun ajan pihaan. Tiedän syynkin, koska hän on sen minulle monta kertaa kertonut. Hän kokee turvattomuutta, yksinäinen vanhus, sadan vuoden kynnyksellä jo. Ei halua kääntää ihmisten huomiota taloonsa. Talvi-illat ovat todella pitkiä, kun ei uskalla pitää valoja päällä. Taskulampun avulla hän tekee arkisia askareitansa.

Odotan kovasti tapaamista, kun edellisestä on kulunut jo pitkä tovi. Hän on ovella vastassa toivottamassa tervetulleeksi. Siinä molemmilla on silmäkulmat kosteina. Asioita on kertynyt valtavasti ja niitä hän toimittelee niin, että kun alan tekemään lähtöä, teen sitä reilun puoli tuntia. Ylös merkataan isoin kirjaimin, milloin seuraavan kerran tavataan.

Arvostan kovasti hänen sisukkuuttaan. Olen kuullut talon tarinaa sieltä täältä ja tiedän, miten kovin rakas se hänelle on. Miten hän pula-aikana etsi ympäriinsä rautanauloja ja osti lopulta ämpärillisen suoristettavia nauloja vähistä rahoistaan. Kuinka hän ajoi pyörällä päivittäin monia kilometrejä katsomaan, miten talonrakennus sujuu. Rahavaikeuksien kohdatessa, talo oli mennä huutokauppaankin, mutta sitkeydellä hän sai tarvittavat lyhennykset hoidettua ja pidettyä talonsa. Hän ei mistään hinnasta halua lähteä siitä muualle asumaan. Miten tärkeä sen pihapiiri hänelle on! Kukkaistutukset, joita ei enää uskalla mennä hoitamaan, koska pelkää kaatuvansa ja voi mennä monia päiviä ennen kuin kukaan käy.

Näiden vuosien aikana olemme onnistuneet rakentamaan luottamussuhteen. Autan ja teen pieniä palveluksia hänelle mielelläni. Hän on jo oman työnsä tehnyt. Hänen on aika levätä. Aina viimeiseksi ennen lähtöä laulan hänelle rakkaaksi tulleen virren, `Kiitos sulle Jumalani´. Joka kerta hän herkistyy ja kiittää. ´Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä. Kiitos päivän paistehesta niin kuin pimeydestä. Kiitos sulle taisteluista, ristitäkin, Jumalain. Kiitos, että aina muistat, autat mua tuskissain.”


Mirjami Majuri

diakoniatyöntekijä

Kommentit