Takaisin arkeen

 

Kymmenen kuukautta sitten suljin työhuoneeni oven. Haikein, mutta odottavin mielin. Pieni poika potki vatsassani, kuin ilmoittaakseen ”Nyt äiti lähdetään, kohti uutta ja ihmeellistä”! Olin koko viimeisen työviikon siivonnut työhuonettani, monta viikkoa viransijaistani perehdyttänyt. Nyt oli aika jättää vielä muistilappuja pöydälle ja tyhjentää roskikset. Ilman sitä ei voinut lähteä. Pääsee hän sitten aloittamaan hommat puhtaalta pöydältä. Ennen kuin astuin kirkkoherranviraston ovesta ulos, pesin vielä oman muumimukini ja asetin sen keittiön kaappiin odottamaan seuraavaa kevättä.

”Sinä se et sitten malta jäädä lomille”, totesi useampikin työtoveri seuraavien viikkojen aikana, kun olin tuttu näky työpaikalla. Se oli kai sitä luopumisen tuskaa, toki oli vielä perehdyttämistäkin hieman jäljellä. Oppiahan ei voi koskaan liikaa. Lähempänä laskettua aikaa virastolla käyminen jäi vähemmälle, pikkuhiljaa laskeuduttiin sinne vauvakuplaan. Väinö syntyi, kotiarki alkoi.

Täysin ei töistä halunnut päästää irti ja olenkin äitiysloman aikana julkaissut useammankin blogin ja Väinö on ollut syntymästään asti aktiivinen seurakunnan somessa. Sometiimimme nuorin jäsen, monessa päivityksessä mukana. On hän myöskin virastovauvana tunnettu, sen verran monta kertaa olemme kahvilla työpaikalla vierailleet ja kummitädin töitä seurailemassa. Kummitäti on pärjännyt hienosti äidin viransijaisena. Itse olen saanut paljon piristystä päiviin pienistä osallistumisista työpaikalla.

Aika kotona on antanut paljon. Koska elämme edelleen tätä korona-aikaa, kotona on tullut oltua suurimman osan äitiyslomasta, jopa kyllästymiseen asti. Monet etukäteen suunnitellut asiat ja reissut on jäänyt tekemättä, oman perheen ja muiden terveyden tähden. Välillä se on harmittanut, varsinkin päivinä jolloin kotiseinät tuntuu kaatuvan päälle. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut kokea jälleen tämän vauva-arjen. Esikoisen syntymästä kun on pian 15 vuotta. Moni asia on ehtinyt siinä ajassa unohtua ja hyvinkin palautunut mieleen touhukkaiden päivien lomassa.

 Väinö on täyttänyt 9 kk, hänellä on kuusi hammasta ja hän ryömii kovaa vauhtia eteenpäin. Viimeisen parin kuukauden ajan päivät kotona ovat olleet yhtä hänen perässään juoksemista. Välillä se on kovinkin uuvuttavaa, mutta samalla on ollut ihana nähdä, miten hän kasvaa ja kehittyy. Onpa hän jo ottanut hyllynreunoista tukeakin noustakseen pystyyn. Kohta mennään ja lujaa. Miten nopeasti pieni vauvani onkaan kasvanut kohti taaperoikää. Turhaan ei sanota, että vauva-aika on lyhyt. Se on.

Ensi maanantaina vaihdamme mieheni kanssa osia. Hänen jäädessä Väinön kanssa kotiin pakkaan minä aamulla työlaukkuni ja avaan sen viime vappuna sulkemani työhuoneeni oven, haikein mutta avoimin mielin. Töihinpaluu on odotettu tapahtuma ja heti ensimmäiseksi aion keittää siihen muumimukiini teet ja nauttia ne rauhassa. Kerrankin. Sitten onkin aika kääriä hihat ja tarttua töihin. Moni asia on poissaoloni aikana ehtinyt muuttua tai muuttaa muotoaan, mutta onneksi niistä on jo etukäteen päässyt hieman perehtymään. Tuntuu hyvältä päästä taas työyhteisön ja teidän seurakuntalaisten pariin. Tehdä työtä, josta saa niin paljon.

On onni, että Väinö saa vielä hetken olla kotona ennen päivähoidon aloitusta. Helpottaa, kun ei kaikki uusi ala samaan aikaan. Itse koen haikeana ja surullisenakin sen, että hän aloittaa niin pienenä päivähoidon. Esikoiseni on ollut lähempänä kolmea vuotta aloittaessaan päiväkotiuran, nyt on elämäntilanne hieman erilainen ja töihin on palattava. Uskon kuitenkin meidän kaikkien pärjäävän uudessa arjessa hyvin. Varsinkin Väinön, joka on niin reipas poika. Äidille tämä muutos taitaa olla se riipaisevin. Mutta me pärjäämme.

Nähdään virastolla!

Johanna Pakkanen

toimisto- ja viestintäsihteeri