Viime viikonloppuna pieni poika sai nimen. Minun kummipoika.
Hän on kolmas kummipoikani, viides kummilapseni. Tuntuu hienolta, että niin moni on halunnut minut mukaan lapsensa elämään. Ensimmäisen kummin tehtävän
sain 20 vuotta sitten, olin juuri edellisenä kesänä päässyt ripille ja oli iso
juttu, kun minua pyydettiin serkkuni pienen tytön kummiksi. Kummius tuntui
suurelta luottamuksen osoitukselta, jonkinlaiselta aikuistumisen merkiltä.
Vietimme nyt kastejuhlaa Espoossa, tiukkojen koronarajoitusten
takia paikalla oli papin ja kanttorin lisäksi vain vauvan vanhemmat ja me kaksi
kummia. Tämä rajoitusten tuoma järjestely tuntui kurjalta, kun vauvan
läheisimmät, kuten isovanhemmat eivät päässeet fyysisesti paikalle, mutta
onneksi heidän oli mahdollisuus olla etäyhteyden kautta mukana pienen suuressa
juhlassa.
Kasteessa lapsi kutsutaan seurakuntansa, sekä oman
lähipiirinsä jäseneksi. Lapsen läheiset kokoontuvat yhteen toivomaan Jumalalta kaikkea
hyvää lapsen elämään. Itselleni kasteen merkitys on suuri, Taivaan Isä pitää
meistä huolta, suojaa ja varjelee, koko elämämme ajan. Seurakunnan jäsenenä
emme ole täällä yksin, meidän ei tarvitse pärjätä yksin. On turvallinen olo.
Pitäessäni tilaisuudessa tätä pientä poikaa sylissä,
mieleeni tuli viime kesä, jolloin oma pieni poikani sai kasteen. Lämmin tunne
valtasi minut. Tämän nyt kastetun pojan äiti piti silloin minun poikaani
kastemaljan äärellä. Olemme molemmat tärkeitä aikuisia pienten poikien elämässä.
On korvaamaton voimavara olla tukena lapsen kasvussa, koskaan ei voi olla
liikaa turvallisia aikuisia ympärillä.
Kummin tehtävä on yhdessä vanhempien kanssa huolehtia lapsen
kristillisestä kasvatuksesta, mutta myös olla mukana arjen iloissa ja suruissa.
Olla läsnä, tehdä kummilasten kanssa yhdessä asioita. Niistä jää ihanat
muistot, molemmille. Minäkin odotan ensimmäisiä jäätelöhetkiä ja puistoretkiä Niilo-pojan
kanssa.
Itselläni ei ole kummeja, tai on, mutta he eivät ole olleet
elämässäni mukana. Muistan hämärästi kummitädin, joka meillä kyläili ollessani
pieni, mutta sitten hän vain katosi elämästämme. Tätä olen monesti harmitellut,
kaivannutkin. Sitä aikuista, joka vanhempieni lisäksi olisi ollut tukena
elämässäni. Siksikin koen tärkeäksi olla läsnä kummilasteni elämässä. Vaikka ei
niin usein aina nähtäisikään, muistan kortein ja viestein. Ja saan iloisia tervehdyksiä
takaisin.
Johanna Pakkanen
Toimisto- ja viestintäsihteeri
Kommentit
Lähetä kommentti