Nämä
sanat olen opiskeluaikana sanonut vanhemmilleni. Opiskelin Ylivieskassa
Yhteisöpedagogiksi ja olin vakuuttunut etten tule tekemään töitä seurakunnassa,
olinhan koko elämäni ollut seurakunnan toiminnassa mukana ja äitini työpaikalla
pyörimässä (äiti oli kirkkoherranvirastossa yli 40 vuotta). Ajattelin että nyt
on aika nähdä muita työyhteisöjä ja että riittää kun meidän perheestä yksi on
kirkolla töissä.
Opiskeluaikana
tein harjoitteluja lastensuojelussa, kaupungilla ja seurakunnissa. Tänä aikana
huomasin kuitenkin kuinka seurakunta työyhteisönä veti puoleensa, tuntui
kotoisalta. Niinpä jo kouluaikana aloin kuitenkin tehdä seurakunnan
nuorisotyöntekijän töitä, olen käynyt tekemässä sijaisuuksia lähialueella,
Lapualla muutamaankin kertaan, Seinäjoella ja Kauhavalla. Kävinpä kokeilemassa
välissä myös kaupan alan töitä kun ei ollut omalta alalta töitä tarjolla, se
oli hyvin silmiä avaava kokemus, opin ihmisistä paljon ja sen kuinka
monenlaisissa elämäntilanteissa ihmiset elävät. Kuitenkin huomasin, kuinka
kaipuu oli seurakuntaan.
Nyt
vuoden alusta olen saanut aloittaa vakituisessa virassa täälä Alavudella, olen
alkanut kotiutua työyhteisöön ja työ tuntuu omalta. Vielä kun rajoituksia
saadaan purettua enemmän ja pääsee kohtaamaan ihmisiä ja tutustumaan heihin
niin alkaa seurakuntalaisetkin tuntumaan tutuilta.
Luulen,
että aluksi kapinoin seurakuntaa vastaan, niin kuin lapset kapinoivat
vanhempiaan vastaan. Kuitenkin olin kasvanut seurakunnan keskellä ja siellä oli
helppo olla. Uskon, että Jumalan johdatus on kuljettanut minut juuri tänne ja
tähän. Viihdyn töissä ja se antaa enemmän kuin ottaa, aina se ei edes tunnu
työltä.
Kommentit
Lähetä kommentti