Leikitäänkö Kirkonrottaa?

 

Melkein joka viikko kyläilimme sukulaisissa, kun olin lapsi. Perheen kanssa pohdimme, kenen luokse menisimme tai kenen vuoro olisi tulla vuorostaan meille. Äidillä oli paljon sisaruksia ja meillä lapsilla paljon serkkuja. Voi, miten mukavia muistoja liittyykään näihin vierailuihin. Aina keksimme jotain aktiviteettia; usein leikimme kirkonrottaa, pelasimme munista tai pingistä tai lautapelejä, rakensimme majoja, kiipeilimme tai puuhailimme jotain muuta. Aikuisten juttujakin oli kiva kuunnella. Vierailuihin tietysti sisältyi pullat ja mehut tai kahvit. Voi niitä aikoja!

Taidan olla jo aika vanha, kun kulttuuri on ehtinyt muuttua – tai sitten muutos on ollut vain kovin nopeaa. Vähemmän tänä päivänä kyläillään ja pelaillaan. Yhteyttä pidetään somessa, pelit pelataan omilla kännyköillä ja kahvit juodaan työpaikoilla tai juhlissa. Harrastuksia on lapsilla paljon ja ne vievät lasten ja perheiden ajat. Ei huono sekään – vahva peukutus minulta monipuoliselle harrastustoiminnalle. Sitäkin päivittelen, että nyt korona-aikana on viety ihan tavallinen kättelykin. Pari kertaa toki olen jo uskaltanut tarttua tarjottuun käteen ja puristaa.

Virvoittavan sateen kohinaa

Seurakunnassamme on tällä viikolla menossa seurakuntaviikko. Ihmeellistä on se, että Avin määräyksiä ei ole rajoittamassa suuressa määrin kokoontumisiamme. Varovaisia kuitenkin olemme edelleen – käsidesit täytyy olla saatavilla ja etäisyyttä voitava pitää riittävästi. Mutta jotain uutta on viriämässä. Kuulisinko jopa virvoittavan sateen kohinaa?

Viikko on edennyt puoleenväliin ja olen rohkaistunut siitä, mitä on tapahtunut. Kummikirkossa oli väkeä entiseen malliin – 171 seurakuntalaista, kaikenikäisiä. Majataloillan suunnittelupalaverissa koimme yhteistä innostusta tulevan suunnittelun äärellä. Aamukävelyllä vaihdoimme ajatuksia ja sain kuulla, miten yhteyttä jo kaivataan; nyt täytyisi jo löytyä tapahtumia, nyt olisi aika jo lähteä omista oloista yhteisin kohtaamisiin. Torstai-iltana on Simojoen konsertti. Sitä odotan innolla. Mitenkähän ihmiset uskaltavat lähteä liikkeelle?

En usko, että ihminen olisi kuitenkaan kovin paljon muuttunut, vaikka kulttuurissa on tapahtunut paljon muutoksia. Kyllä jokainen kaipaa tavalla tai toisella toisen ihmisten yhteyteen, nähdyksi tulemista. Sitähän etsimme kännyköiden ja somenkin kautta. Kun kaikilla ei ole suurta sukua, perhekuntaa, asuintoveria eikä ystävääkään, yhteyttä kaivataan ja tarvitaan nykyisinkin. Oman tahdon vastainen yksinäisyys on jotain sellaista, mikä imee vahvimmistakin kaikki mehut ja elämisen mielekkyyden. Nyt tarvitsemme uutta mehua ja uutta sisältöä elämään!

Nimeltä kutsuttu

Kristillisessä uskossa on kyse yhteydestä. Uskoa eletään yhdessä todeksi. Jumala-yhteys on kaiken perustana. Seurakunta on nimenomaan seura - kunta – paikka, jossa löytyy seuraa, ja tietysti pullakahveja on usein tarjolla. Voimme virkistyä yhteydestä, elää yhdessä yhteisten asioiden äärellä ja tulla löydetyksi, nimeltä huudetuksi niin kuin Kirkonrotta-leikissä: Jussi-rotta nähty, Matti-rotta nähty, Pirkko-rotta nähty… Ja lopulta Kirkonrottaleikissäkin kaikki tahtoivat tulla löydetyksi. Muistan, miten tylsää oli se, jos piilopaikka oli liian hyvä ja että etsintä loppui.

Ja nyt – näin sanoo Herra, joka sinut loi, Jaakob, joka sinut muovasi, Israel: – Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Jesajan kirja 43:1

Ole siunattu.

Jussi Peräaho

Kirkkoherra