Sallikaa lasten tulla

 

Kävin kirjastossa nuoremman lapseni kanssa, isomman ollessa baletissa. Tämä nuorempi neiti ei ole ollenkaan mikään hiljaisin tyyppi, hän hölötti, juoksi, tietysti kaatui ja itki siellä kirjastossa. Ja äitiä hävetti, siinä yritin epätoivoisesti hiljentää lastani. Mikä siinä on muka niin noloa, kun lapsista lähtee ääntä ja on elämää? Tulee olo, että kaikki tuomitsevat ja ajattelevat kuinka huonosti lapseni käyttäytyvät. Eikä kukaan oikeasti edes kiinnittänyt meihin huomiota, mutta oma olo oli, että kaikki katsovat. Vaikka eivät he edes käyttäydy huonosti vaan ovat lapsia, ei kai lasten tarvitse käyttäytyä kuin pienet aikuiset? Olen aika varma, ettei juuri kukaan paheksu itkevää lasta tai lasta, joka on niin iloinen ettei pysty pitämään iloaan sisällä, saadessaan tehdä kirjastossa palapeliä.

Kirkko on toinen paikka missä tunnen punan leviävän kasvoilleni, kun tyttöni pelleilevät tai kyselevät ja kommentoivat kovaan ääneen, eihän pieni lapsi kuiskia osaa. Kaikille muille aina sanon, että kyllä kirkkoon ääntä mahtuu ja lapset tuovat sitä elämää jumalanpalveluksiin, se on hyväksyttävää ja ihan toivottavaakin että lapset kokevat kirkon mukavaksi paikaksi. Tämän ajatuksen pitäisi muistaa myös omien lasten kanssa ollessa.

Jeesuskin sanoi ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaisensa on Jumalan valtakunta.”

Lapsilla on erityinen paikka Jeesuksen sydämessä. Luulenpa jos hän näkisi minun tuskailuni välillä lasten kanssa niin hän sanoisi, että älä stressaa, anna lasten olla lapsia.

Maria Ahonen

Varhaisnuorisotyönohjaaja