Onko pakko jos ei halua?

 

Elämme vuodenaikaa, josta en pidä ollenkaan. Kylmyys, pimeys ja nyt vielä lumisateet saavat mieleni matalaksi ja olon väsyneeksi. Joka vuosi. Viimeistään marraskuussa voisin kaivautua talviunille ja herätä, kun kevään ensimmäiset lämmittävät auringonsäteet ilmestyvät katukuvaan. Kunpa talven yli voisi vain hypätä.

Huomaan olevani todella uupunut. Arki on perheessämme ollut viime aikoina raskasta, monellakin tapaa. Huoli tulevasta ja tulevaisuudesta painaa mieltä, huoli lapsista ja siihen vielä 1,5 vuotiaan taaperon alkava uhmaikä ja kotona vallitseva kylpyhuoneremontti väsyttävät oloani entisestään. Iltaisin töiden jälkeen ei oikeastaan jaksaisi tehdä mitään. Silti ne kaikki pakolliset kotityöt siellä odottavat heti, kun kotioven avaat. Ruuanlaitto, pyykit, joita pikkulapsiperheessä kasvaa helposti vuoreksi asti, tiskit ja kaikki se lelujen ja muiden sotkujen siivoaminen vie kaiken lopun ajan päivästä.

Mietin lähes päivittäin, onko pakko, jos ei halua? Töissä on käytävä, se on selvä ja lasten koulussa ja päiväkodissa. Mutta entä jos ei joka ilta tekisikään niitä kotitöitä, vaan sen sijaan katsoisi elokuvan, lukisi kirjaa, pelaisi lasten kanssa, kävisi ystävän kanssa kävelyllä tai olisi vaan? Haittaisiko se niin, jos asiat odottaisivat huomiseen? Luonteestani tiedän, että haittaisi, koska likaiset tiskit keittiön pöydillä ja tiskialtaassa häiritsisivät suunnattomasti. En voi suorastaan mennä nukkumaan, jos ei kaikki paikat ole kunnossa. Sairasta, totean välillä ääneen itselleni. Miten ei voi keskittyä elokuvan katseluun, jos pari pyykkikoria odottaa vieressä tyhjennystä? No, ei vain pysty. Ensin työ, sitten huvi on mottoni. 

Myönnän olevani jonkinlainen perfektionisti, täydellisyyden tavoittelija, ylisuorittaja. Ja kaikista pahinta, haluan hoitaa kaikki itse, alusta loppuun. Mies pesee kuitenkin pyykit väärin ja teini purkaa astianpesukoneesta astiat vääriin paikkoihin. Nyt on kuitenkin omat jaksamisen rajat venyneet niin äärimmilleen, että on ollut pakko myöntää itselleen, ettei kaikkeen pysty. Siinä kohtaa, kun ei meinaa aamuisin jaksaa lähteä enää lasten aamutoimien jälkeen itse töihin, tiedostan, että on painettava jarrua, yritettävä levätä ja unohtaa ne pyykkivuoret. Kyllä sieltä löytyy sitten päivittäin puhtaat sukat kaikille, kun hetken kaivaa.

Lääkärini totesi minulle jo kesällä, että minulla on uupumus. Asioille olisi tehtävä jotain, ennen kuin tilanne ajautuisi siihen, että palat loppuun kynttilän molemmista päistä, hän sanoi. En silloin ottanut asiaa niin tosissaan, mutta nyt ymmärrän mistä hän puhui, mitä hän tarkoitti. Näillä asioilla ei ole leikkiminen. Olenkin nyt yrittänyt olla itselleni armollinen, vaikka ponnisteluja se vaatii. Jos tuntuu, että jaksan istua vain sohvalla, istun. Nyt teini on opetellut pyykkikoneen käytön ja mies on ollut tuttu näky keittiöhommissa. Kaikkea ei tarvitse, eikä täydy jaksaa tehdä itse. Se täytyisi jokaisen meidän muistaa, minunkin.

Ostin jo yli vuosi sitten psykoterapeutti Maaret Kallion kirjan Voimavarana toivo, jota nyt vasta olen alkanut lukemaan ajatuksella. Kirja kysyy jo ensimmäisessä kappaleessaan, ”Mitä on hyvä elämä”? Maaret kirjoittaa ”Hyvä elämä ei vaadi täydellisyyttä. Hyvä ja merkityksellinen elämä rakentuu siitä, että säilytämme toivon hyvään vaikeasta huolimatta. Toivo on kokemus mahdollisuuksista: mahdollisuudesta vaikuttaa, mahdollisuudesta selvitä ja mahdollisuudesta kokea toisten apua ja turvaa”.

Näillä eväillä eteenpäin, kohti hyvää ja toivottavasti stressittömämpää elämää, askel kerrallaan.

Toivo kannattelee hyvää elämää, toivo on mielen voimavara. Muista kuunnella itseäsi.

Johanna Pakkanen

Viesintä- ja toimistosihteeri